Mutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari
Borell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.
Hänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat
kiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.
— Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja kortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se mikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla, tahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja, kun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei ole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee korkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!
Kapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen poskilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi salavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat häneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla, melkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva, jonka katse tuntui sanovan: "Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut parempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne haukuttavaksi?"
Borell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti tuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei tuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin tulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta kun Skarp rupesi äkkiä puhumaan "muutamista herrasmiehistä, joille totilasi on henki ja elämä", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa ja lähti.
Hän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.
Se herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He ymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin. Siellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.
Heti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin oli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.
Pastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut. Lähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa loukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen saarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla äänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla, voi olla "hurskaasti herännyt".
Mutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli Såltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti tuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin viilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen "taitamattomia pappeja", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien, miten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta samalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.
Vanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos ne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa seisovalle papille: "Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan lihallisuudella!"