— Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä et voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä tulevat neuvomaan ja "kysymyksiä" tekemään! On juuri saanut kapan selkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa silmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!
Pastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin kiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.
— Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä enemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä olet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon — papille!
Janne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa vastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä. Ei muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria sellaisena — edes häkäräpakkasellakaan.
Janne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään ja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli melkein hämärä.
Ihmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt mieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta, mutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat kuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka kirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua kuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire katsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.
Virsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen silmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia vastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!
Hänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea avannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka sunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois. Hänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.
— Herra olkoon teidän kanssanne!
Se tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului seurakunnan vastauskin.