Mutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä mielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä tuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: "Älä murehdi! Katso, minä uudistan kaikki!" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden silmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja selvästi:
— … että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme Sinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme kuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!
— Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas valoa kuin avatusta ikkunasta.
Janne Flykt messusi "Benedicamuksen", "Kiittäkäämme ja kunnioittakaamme Herraa!"
Ja ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt niistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut. Harmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen sävel korkeissa holveissa.
— Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!
Siihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset pieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia ja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli valoa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista palvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan sen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella ankaruudella.
* * * * *
Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli häntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka syljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.
Se oli kapellimestari Borell.