— Ai, ai, se oli tuhmasti!
— En voinut luopua tuomiokirkosta.
Kapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin olisi se kysynyt: "Oletteko tekin niitä?" Hän kävi äkkiä surulliseksi.
— Niin … meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse … teillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki…
Tänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?
— Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen … morsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.
Herra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.
— Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut — hänen silmissään väreili hieno liikutus — mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen kuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:
— Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne aikeet tyhjiksi. Morsiameni isä — suuren kauppahuoneen omistaja — oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse vetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua. Kaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla komeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt. Mutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen johto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija konserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä sellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan impressariona. — Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja kuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön, kumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut minulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani ajatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle kokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut musiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta monesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut jyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen, joka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. — Tuona iltana konserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni esikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni: minusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija. Menin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui, uhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi: "Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!" (Se oli morsiameni nimi.) "Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!" Olin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin, että parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin sydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut koskaan totta.
Herra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne
Flyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.