— Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni vieläkin vavahdellen. — Meillä on kaikilla kohtalomme. — Mutta surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.
Herra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone yht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite oli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt enää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet oli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi kahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:
— Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi. Minä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen b-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen nähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli kuitenkin elämäni kohtalo.
Janne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut uuden merkityksen. Hän ajatteli vain: "Ja tämän miehen on vanha Skarp karkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan suureen suruunsa!"
Lähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:
— Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin sovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein traagillisin: Vapahtaja.
— Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti. — Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa, yksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen … hyvin kiitollinen…
Janne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä. Käynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin yksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:
"… ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme…"
Oliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa —?