Liina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu valmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan varoittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se paistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt. Ja nyt se oli pöydässä.
Kauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias itse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli puettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen näköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.
— Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin pöydällä. — Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää hellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.
Johanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä reippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.
— Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa silmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.
— Et saa katsoa!
— Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.
— Niin. Se on äitiä, kun sanoo!
— Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna oli olevinansa pettynyt.
— Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.