MAAN HILJAISET
Romaani suurten selkosten takaa
Kirj.
ARVI JÄRVENTAUS
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
I
Pieni tyttö taapertaa karjakujaa pitkin, jonka molemmin puolin törröttää seipäitä epäjärjestyksessä. Ne ovat pikku tyttösestä salaperäisiä olentoja, jotka oksasilmillään seuraavat hänen kulkuaan. Pikku Sabina puhelee niille: »Mie menen lehmiä hakemhaan. Lehmät makhaavat mettä eikä äiti saa maitoa. Mie menen hakemhaan lehmät kothiin.» Hän vaeltaa hiljaa eteenpäin, silmäten taakseen silloin tällöin… Ei näy muuta kuin kaivonvintin varsi. Joku käyskentelee vanhan pirtin kupeella…; se on ukki, joka asettelee tossujaan kuivamaan. Pikku Sabina hymyilee: hänelläkin on jalassa ukin tekemät tossut, jotteivät havunneulaset pistä… Metsätiellä on paljon havunneulasia… sen on Sabina kokenut. Toissapäivänä hän kävi pikku veljen kanssa lähellä Riimitievaa. Sieltä on hauska katsella järven yli. Mutta — tievalle [kumpu] ei uskalla mennä, sillä siellä asuu Riimiäijä syvässä maakuopassa. Jos sinne menee, tulee äijä esiin ja vie muassaan manalaisten kaupunkiin. Ja sinne jos joutuu, ei osaa takaisin, vaikka kuinka haluttaisi… Isänkin oli kerran pikku poikasena vienyt, kun tämä meni Riimitievaan… Oli kuljettanut manalaisten kaupungissa ja näytellyt sen komeuksia. Siellä oli ollut kivisiä palatseja ja korkeita kirkontorneja… ja väkeä ihan mustanaan. Ja kaikki mustansinervää… ihan mustansinervää, niin että pahaa oli tehnyt. Isäriepu oli kulkenut Riimiäijän perässä ja pyydellyt päästä pois. Mutta ei ollut äijä luvannut. Oli vain sanonut: »Syöhään ensin ja lähethään sitten.» Mutta isäriepu oli muistanut, ettei manalaisten kaupungissa saanut mitään syödä. Ei ollut ottanut, vaikka mitä oli tarjottu… piirakoita, lettuja, marjahilloa ja viiliä. Oli vain pudistanut päätään, sillä ruuatkin olivat olleet mustansinerviä… viilikin. Silloin oli Riimiäijä lopulta armahtanut ja tuonut takaisin. Mutta niin oli laihtunut isäriepu, ettei ollut jaksanut kotiin kävellä. Sieltä … Riimitievan kupeelta, oli ukki hänet löytänyt makaamasta. Oli valittanut niinkuin linnunpoikanen, jolta on siipi poikki…
Se on Lunnasjärven Amprun ja hänen vaimonsa Karuliinan pikku Sabina, joka näin mietiskelee. Nyt hän on ehtinyt karjakujan päähän. Siitä lähtee polku, joka vie kohti Kaamaslakea, tunturia. Sen takana on malmiherran talo ja siellä asuu Muurmanni. Se on ruijalainen herra, iso ja lihava … ja se sanoo: »Tössen tak!» Sillä on Jonne-niminen poika, jota Sabina ei vielä ole nähnyt. Mutta sillä kuuluu olevan ruskeat nauhakengät ja kultaiset napit takissa… Se on kymmenen vuoden vanha ja syntynyt suuressa kaupungissa, jonka nimi on Ristiaani…
Viime sunnuntainakin oli Muurmanni-herra käynyt heillä ja puhellut isän kanssa tipeistä ja rautateistä. Ne tipit olivat suuria kivitornia Kaamaslaessa. Siellä Muurmanni-herra ammutti tunturia niin että ilma raikui. Siitäkin se oli puhunut isän kanssa. Äiti oli tarjonnut sille kahvia ja Muurmanni-herra oli ottanut ja sanonut: »Tössen tak!» Se kiitti sillä lailla.
Sabina kumartui poimimaan kukkia tien vierestä. Siinä kaivoi pillerikukkaa ja luuvaloruohoa, joukossa joitakuita sinihorsmiakin. Ne nyökyttelivät Sabinalle päätänsä ja sanoivat: »Onpa Sapinalla kaunis ruijalaisnimi niinkuin Muurmannin pojallakin.»