Sabina poimi kukkia ja lähti jatkamaan matkaansa. Nyt ei enää näkynyt kuin hiukan pirtin päätä kuja-aidan raosta. Isoja koiranputkia kasvoi ikkunan alla. Niiden latvat huojuivat hiljaa ja ne nyökkäsivät Sabinalle hyvästiä.
Sabina kääntyi rohkein mielin metsään päin. Muutaman askelen päästä poikkesi polku Riimitievalle. Sabinan sydän vavahti hiukan. Hän muisti Riimiäijän ja manalaisten kaupungin. Hän ei halunnut sinne. Hän halusi lehmien, Mansikin, Helunan ja Tanstokan luo ajaakseen ne kotiin.
Polku kohosi yhä ylemmäs, kunnes se lopulta nousi korkealle vaaralle.
Siellä Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Huh, kuinka tunturit olivat korkeita! Kiiluvainenkin näytti jättiläismäiseltä. Sabina muisti tarinan, jonka setä Juhani oli siitä tunturista kertonut. Sitä kuunteli vapisten iltapimeällä… kuunteli niin, että sydän ihan keräksi käpristyi.. Mutta — näin auringon heloittaessa se ei peloittanut. Usein unissaan oli Sabina nähnyt saman loistavan silmän, jonka lappalainen oli nähnyt Kiiluvaistunturissa… Se oli ollut karhun silmä… ja se oli kiilunut luolasta lappalaista vastaan. — Olikohan metsässä karhuja?
Sabinaa hiukan puistatti. Silmiin kihosi kosteaa ja hän muisti äidin sanat: »Sapina on herkkä kuin haavan lehti…» Mitähän äiti sillä tarkoitti?
Kaukaa näkyi Lunnasjärvi. Se kimmelsi niin kirkkaana, että silmää huikaisi. Auringon säteet sattuivat hohtavina sen pintaan. Koti näytti pieneltä… niin tavattoman pieneltä; kaivonvinttikään ei ollut paksumpi aidanseivästä… Joku kulki kaivolle. Kaivonvintti taipui hiljaa alas… Se oli varmaankin äiti, joka vinttasi vettä… vai olisiko ollut ämmi? Sabina ei voinut erottaa, kumpi se oli. Hänen sydänalassaan ailahti kaipaus. Olisiko palata kotiin…?
Mutta — lehmät olivat yön metsää maanneet.
Isä oli aikonut illalla lähteä hakemaan, jolleivät ne siihen mennessä olisi tulleet. Pikku Sabina oli päättänyt yllättää isän. Hän toisi lehmät jo ennen iltaa. Olihan hän jo iso tyttö… kohta seitsemän vuoden vanha.
Hän kääntyi reippaasti vaaran rinnettä alas. Polku johti jyrkkänä laakson pohjaa kohti. Siellä … alangossa vallitsi hiukan hämärä. Siellä oli kostea, kuusta kasvava notkelma.
Oi, kuinka kauniita sotakukkia! Sabina taittoi sellaisen ja rupesi sillä huiskimaan ahdistavia sääskiä. Täällä kasvoi paljon komeampia sotakukkia kuin Putkikaltiossa.