Sääsket ahdistivat häntä vimmatusti. Sabina huiski sitkeävartisella sotakukalla, mutta nuo pikku elävät eivät siitä paljon välittäneet. Hänen täytyi kiirehtiä notkelmasta ulos. Onneksi polkukin taas rupesi kohoamaan. Kaamaslaen harmaa laki vilahteli edessäpäin puiden latvojen välistä.

Entäpä hän kulkisikin malmiherran talolle saakka? Ottaisi sieltä Jonnen matkaansa ja niin lähtisivät yhdessä lehmiä hakemaan?

Mutta eihän hän osaisi puhua ruijalaispojan kanssa. Eikä se varmaan lähtisikään. Repisi vaatteensa ja pudottaisi kultaiset nappinsa… ja sen isä toruisi. Ei, kyllä hän lehmät yksinkin löytää.

Sabina astui reippain askelin. Hänen mielensä oli valoisa ja kirkas. Tällainen kulku yksinäistä metsätietä pitkin miellytti häntä suuresti. Pihka tuoksui ja kostea jäkälä polun molemmin puolin kiilsi somasti. Se oli kuin kirjailtua laahustimen reunaa kuninkaantyttären vaipassa. Sellaisen kuvan oli Sabina kerran nähnyt. Se oli ollut uistinpaketin ympärillä. Ja setä Juhani, joka paketin oli tilannut, oli lukenut käärepaperista kauniin luvun. Sabina muisti vieläkin muutaman kohdan ulkoa: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.» Setä Juhani oli antanut kuvan Sabinalle ja siellä se nyt riippui pirtin seinällä, kellon alla… siinä, missä oli äidin koivunkääpä neulojen pitoa varten…

Sabina piti setä Juhanista. Hän kertoili satuja ja lauleskeli omituisia surumielisiä lauluja. Niitä hän oli oppinut voudin rouvalta, siltä, joka asui kirkonkylässä ja jolla oli paljon koreita pukuja. Ne kertoivat aina jostakin ja aina oli niiden sävel surullinen. Nyt niitä muistellessa johtui Sabinan mieleen hiljainen kotipirtti.

Hänen sydäntään hipaisi kaipaus. Niin… pirtti… koti. Se oli jo kaukana eikä lehmiä vieläkään kuulunut. Mitä, jos hän palaisi?

Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Vain sääsket survoivat entiseen tapaansa. Niiden ääni hymisi metsässä ja niitä parveili Sabinan ympärillä tuhansittain, pakottaen hänet huiskimaan sotakukan varrella. Kukan varsi taittui ja Sabinan oli lähdettävä liikkeelle.

Ei hän palaisi. Kyllä hän kulkisi niin kauas, että löytäisi lehmät. Olipa sitten hauska tulla kotiin lehmänkellojen soidessa. Isä sanoisi: »Sapinapa ne löysi.» Niin… hänpä ne löysi. Häntä kahvitettaisiin kuin parasta vierasta ja äiti puhelisi: »Ota nyt sokeria, Sapina.» Ja hän ottaisi. Kolme palasta…

Sabina jatkoi kulkuaan. Taas rupesi tie kohoamaan. Kaamaslaen huippu vilahteli puiden välistä… Nyt se näytti harmajammalta kuin ennen. Lumiläikkiä kimalteli sen kiireellä, jolta nyt kohosi kevyt usvapatsas ilmaan. Tunturi tupakoitsi.

Voi, kuinka täältä näki etäälle! Sabina seisoi vaaran laella ja katseli ympärilleen. Kaukana oikealla kimalteli hopeisen nauhan kaltainen juova. Se oli Siosjoki, joka vei väylän varteen, äidin syntymäsijoille. Sitä myöten oli isä sauvonut äidin kanssa ylös. Mutta häntä ei silloin vielä ollut.