Äidistään hän ei muistanut mitään. Tämähän oli kuollut hänen syntyessään. Mutta sitävastoin muisti hän äidinisänsä kodin, jossa hän oli kasvanut seitsemänteen ikävuoteensa saakka.
Komea huvilaa muistuttava rakennus korkean tunturin rinteellä oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä. Tie sinne mutkitteli monissa käänteissä ja sen varteen oli istutettu orapihlaja-aita. Alapuolella oli pieni kaupunki. Sen keskeltä kohosi kirkontorni ja sunnuntaiaamuisin kantautui kellojen soitto aivan selvästi avonaisesta ruokasalin ikkunasta sisään — samoinkuin arkina vinssikoneiden räminä, jota säesti lastaustyömiesten yksitoikkoinen laulu.
Hän oli toisinaan istunut pitkät hetket avonaisen ikkunan ääressä ja katsellut merta. Tyynellä säällä se hohti niin merkillisen viheriänä, että sitä olisi luullut vastamaalatuksi avaraksi lattiaksi. Mutta eipäs. Sieltä porhalsi postilaiva vuonon suulta päin ja sen keula halkoili veden pintaa sangen sujuvasti. Silloin hänestä oli näyttänyt, että se halkoi maalia, viheriänharmaata paksua maalia. Mutta sittenkään ei sen valkoiseen keulaan tarttunut mitään.
Välistä hän oli päässyt äidinisän kanssa satamaan ja he olivat nousseet laivaan. Äidinisä oli ollut koko kaupungin tuttu, laivankapteenien erikoisesti, ja häntä oli puhuteltu sangen ystävällisesti. »Vai tämä on Bernt Muurmannin poika.» »Mikä sinun nimesi on?» Häntä oli ujostuttanut. Kaikki ihmiset kysyivät nimeä. »No tuleeko sinusta malminetsijä?» Siihen oli ollut vielä vaikeampi vastata. Mutta olisivatpa he vain kysyneet, halusiko hän merelle, niin heti hän olisi vastannut myöntävästi.
Hän oli ensin ihmetellyt laivan outoa hajua. Se oli ollut niin erilaista kuin muualla… sellaista lämmintä ja lievästi raukaisevaa, mutta kuitenkin sangen somaa. Kerran kun Suomen-Huotari paistoi vehnäsiä (sellainenkin harvinaisuus sattui toisinaan Tunturimajalla), oli hän tuntenut aivan saman hajun. Lämpimässä pirtissä leijaili rasvattujen peltien ja vasta uunista vedettyjen paistettujen vehnästen tuoksu. Mutta sittenkään se ei ollut aivan samaa. Laivan tuoksussa oli jotakin erikoista. Mutta joka tapauksessa — tuo kerta oli tuonut hänen mieleensä tutun kaupungin sataman ja sen laiturissa pihisevän suuren valkoiseksi maalatun laivan, jonka keulassa seisoi korkeilla kullatuilla kirjaimilla: Helgeland.
Hän oli jo silloin osannut tavata.
Nämä muistot, hiukan hämärät ja hajanaiset, veivät Muurmannin Jonnen ihan toiseen maailmaan. Silloin häntä eivät huvittaneet miesten jaaritukset eivätkä heidän rivot sukkeluutensa. Niissä oli jotakin limaista, niljakasta… samanlaista kuin maneetissa, jonka äidinisä oli kerran vanginnut auskariin. Hän oli silloin ihaillut sen keskellä loistavaa punaista täplää; se oli ollut hänen mielestään kaunis. Mutta nyt hänestä toisinaan tuntui, että se oli juuri se, josta Suomen-Huotari niin usein puhui: — himo. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä se oli, mutta joka kerta kun hän sen sanan kuuli, hän ajatteli maneerin punaista, veden alta kiiluvaa silmää.
Toisinaan häntä ihan peloitti, varsinkin syksyllä. Miehet kertoivat kummitusjuttuja pirtissä, jossa räiskyi iloinen pystyvalkea. Silloin hänestä näytti, että ahjoksessa vongerteli maneetti. Puita nuoleskelevat tulenkielekkeet näyttivät sen jaloilta ja hehkuva hiili punaiselta silmältä. Ja kun hän hiipi isän luokse kamariin, missä tämä istui kynttilänpätkän ääressä kiviänsä kalkutellen, hän oli näkevinään maneetin pimeän välihuoneen nurkassa. Se tuli häntä kohti ojennellen lonkeroitaan ja sen punainen silmä loisti julmasti häntä vastaan. Silloin hänelle selveni, että Himo oli kummitus, joka tahtoi tehdä pahaa… niellä, kuristaa. Ja parahtaen hän pakeni isänsä turviin, joka kummastellen katseli vapisevaa poikaansa.
— Isä, tekeekö Himo pahaa? kysyi hän. Malmi-Muurman katseli ihmeissään poikaansa, jonka silmät hehkuivat kuumeisina. Hän ymmärsi, että miehet olivat taas jutelleet jotakin sopimatonta ja hän syöksyi pirttiin vasara kädessä kuin vihastunut Odin.
— Mite te taas teele lorva ja seikytte poika ihan höpperö?