Hän ei voi käsittää, mitä varten isän piti venyä täällä tunturissa.
Niin juuri — venyä. Se oli oikea sana ja sen oli Jonne kuullut
Suomen-Huotarilta.
Hän oli kuullut paljon muutakin, — sellaistakin, mistä säännöllisissä oloissa kasvanut kymmenvuotias poika ei tiedä vielä mitään. Työmiehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat »lentojätkiä», juttelivat sangen avomielisesti. He eivät tulleet välittäneeksi, oliko poika saapuvilla vai ei; heidän mielestään hän kuului Malmi-Muurmannin inventarioon yhtä hyvin kuin porat, nostokoneet ja lapiot. Jonne telmi heidän parissaan sunnuntaipäivät. Silloin loikoiltiin tavallisesti pihanurmikolla ja jaariteltiin kaikenmoista. Eikä puoletkaan siitä, mitä miesjoukko lasketteli, olisi sopinut kymmenvuotiaan kuultavaksi.
Malmi-Muurman ei tästä mitään tiennyt. Hän istui kamarissaan kalkutellen kiviään ja hänen ajatuksensa liitelivät mielikuvamaailmoissa. Hän oli auttamaton haaveilija, joka kasvatti poikaansa saduilla ja tarinoilla. Olisipa hän vain tiennyt, minkälaisia muotoja nämä tarinat Jonnen mielikuvituksessa saivat. Työmiesten siivottomat puheet panivat nuo satuhenkilöt liikkumaan ja toimimaan asioissa, joita isä olisi kauhistunut.
Silloinkuin hän — kaksi vuotta sitten — oli ensi kerran nähnyt Sabinan, ei hän ollut ymmärtänyt näin paljoa. Hän oli kyllä jo silloin kuullut yhtä ja toista, mutta tuo kaikki oli silloin vielä uinunut aavistelevana hänen sielussaan. Nyt hän ymmärsi enemmän. Moni hämärä seikka oli selvinnyt hänelle. Hän muisti, kuinka hän kerran oli potkaissut Sabinaa, joka nukkui hänen jalkopäässään — silloin, kun Sabina oli löydetty eksyneenä metsästä. Nyt hän ei enää potkinut; hän otti jo vyötäisiltä ja pyöritti ympäri.
Se häntä vain kummastutti, että Sabina pani vastaan. Hän oli yrittänyt kaksi eri kertaa, mutta kummallakin kerralla oli Sabina riistäytynyt irti ja katsonut häntä kauhistunein ilmein. »Se on syntiä», oli hän huudahtanut ja silloin oli Jonnestakin tuntunut, että se todella oli syntiä.
Mutta minkävuoksi Sabina sitten kertoi komeasta Maria Helenasta, joka meni naimisiin Töllin äijän kanssa? Eikö hän tiennyt, että Suomen-Huotari ja isän jätkät juttelivat sellaisesta aamusta iltaan, ja että se juuri oli niin jännittävää?
Malmi-Muurman ei siis tiennyt, minkälaisia vaikutteita hänen poikansa sai milt’ei jok'ikinen päivä. Kuten sanottu hän istui vain kamarissaan kalkutellen kiviään, joita milloin Suomen-Huotari, milloin joku muu miehistä sai kiikuttaa postiin.
Ei Jonne hyväksynyt isänsä puuhia. Hän nauroi makeasti, kun miehet naljailivat niillä. Ei hän huomannut sellaisessa mitään loukkaavaa. Hän oli vähitellen luisunut heidän joukkoonsa ja tunsi olevansa kotiutuneempi työmiesten pirtissä kuin isänsä työhuoneessa.
Tällä tavoin hän oppi suomen kahdessa vuodessa. Jokapäiväinen seurustelu miesten kanssa kehitti hänen kielitaitoaan yhä enemmän. Kun Suomen-Huotari kysyi häneltä: »Mikä se tästä meidän pikku patruunasta tulee?» vastasi Jonne: »Jätkä.» Ja se oli hänestä mainiosti vastattu, koskapa miesjoukko otti sen vastaan kovalla naurunhohotuksella.
Mutta — vaikka hän olikin mitä suurimmassa määrässä alttiina työmiesten turmelevalle vaikutukselle, oli hänen pojansielussaan säilynyt joku kolkka koskemattomanakin. Se oli se, jossa asustivat hänen varhaisimman lapsuutensa muistot.