On paikallaan, mitä isoäiti sanoo, että Sabinaan on jäänyt metsien hiljaisuutta. Liekö se johtunut tuosta kaksi vuotta sitten sattuneesta eksymistapauksesta vai oliko se Sabinassa synnynnäistä, sitä ei isoäiti pystynyt ratkaisemaan. Joka tapauksessa hän on nyt hiljaisempi kuin ennen, kulkee unissaan, usein unohtuen pitkiksi ajoiksi lehmänhakuretkille. Mutta isoäiti ei tiedä, että Sabinassa uinunut taipumus mietiskelyyn ja omituisiin kuvitteluihin on vain päässyt oikeuksiinsa, löytänyt uomansa. Siitä tytön sisäänpäin kääntynyt katse ja hänen hiljainen olemuksensa. Äiti Karuliina tarkkaa häntä usein huolestuneena. Onko lapsi saanut vian käytyään manalaisten kaupungissa, vai mistä johtui hänen hillitty vaelluksensa. Mutta äidin kysymyksiin Sabina vastaa selvästi, katsoen samalla kirkkaasti silmiin. »Mie vain ajattelen», kuuluvat hänen sanansa. Sitä äiti ihmettelee. Ei hän muista kahdeksanvuotiaana vielä erikoisempia ajatelleensa. Vain kerran papin käydessä hän oli jäänyt miettimään, mitä varten tämä sanoi: »No jaa, no jaa.» Syömäänkin ruvetessaan sanoi: »No jaa» ja lopetettuaan ihan samoin. Oliko se jonkunlaista hyväksymisen ilmaisua siitä, että hän ylimalkaan oli tyytyväinen oloonsa ja Siosjärven suureen pitäjään. Kirkkomiehet palatessaan juhannuskirkolta kotikyliinsä puhelivat: »No jaa.» Niinpä se oli rovastikin taas saarnassaan sanonut. »No jaa, kyllä kai se tämä Johannes Kastaja oli profeetoista suurin, koskapa itse elämän Herrakin oli antanut hänestä senkaltaisen todistuksen. No jaa, no jaa.» — Sitä hän oli kerran pikkutyttönä miettinyt ja kerran kysynytkin isältään. »Se kun sillä vain on sellainen tapa.» — »Eikö mahtane viimeisellä tuomiollakin sanoa: 'No jaa, no jaa, tässä sitä nyt olhaan ja… siosjärveläisistä suuremus osa'.» Se oli isävanha sellainen leikkisä mies.
Mutta tämä Sabina… se oli muuttunut. »Ei minua mihkään vaivaa.» Niinkuin ei vaivannutkaan… erikoisesti. Söi ja joi kuten ennenkin ja sanoi: »Jumalalle kiitos» ruualta päästyään. Teki työnsä säännöllisesti… metsäänkin lähti kuten ennenkin. Ei sanonut pelkäävänsä eksymistä. »Mie olin pieni silloin.» Herranen aika! Niinkuin hän nyt olisi jo suuri ollut. Vasta kahdeksanvuotias, mutta puhui kuin aikaihminen.
Mutta — jos Karuliina olisi kuunnellut syrjästä, mitä Sabina metsässä puheli, hän olisi kauhistunut. Jutteli puille ja pensaille ja puhutteli kukkia kutakin nimeltään. Ei Karuliina olisi sellaista ymmärtänyt.
Muutenkaan ei Karuliina enää oikein tahtonut käsittää tätä nykyistä elämää. Kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin ennen. Ennen he olivat elelleet rauhassa täällä tunturin kolossa, tietämättä mitään suuren maailman tapahtumista. Heillä oli ollut oma maailmansa ja he olivat olleet oikein tyytyväisiä. Nyt oli jonkinlainen levottomuus vallannut heidät.
Sen näki Amprusta erikoisemman selvästi. Ennen hän oli istunut pirtissä reenjalaspuuta veistellen setä Juhanin kertoessa lapsille satuja. Suuret lastut olivat lennelleet ympäri ja Sabina syötti niillä toisinaan takkaa, kun setä Juhani kertoi peikoista ja jättiläisistä. Hän oli sillä tavoin koettanut pitää todellisuudesta kiinni. Mutta nyt ei Amprulla ollut joutoa puhdetöihin. Yhdet ainoat jalaspuut hän oli viime talvena tehnyt. Mutta ei yhtään saavia eikä pyttyä ollut syntynyt. Ja ne kun olisivat olleet niin haluttua tavaraa. Nyt kului aika turhaan haaveiluun »tipeistä» ja rautateistä… ja malmirikkauksista. Niinkuin niistä olisi heille, köyhille tunturitalollisille, lähtenyt mitään iloa.
Toista olivat satuillat. Niistä oli ollut todellista iloa ja nautintoa.
Setä Juhani oli ollut näiden iltojen keskipiste. Hän oli palvellut monta vuotta renkinä kirkonkylän voudilla. Voudin rouva lauloi soittokoneen säestyksellä, ja hyvällä laulukorvalla varustettu setä Juhani oli näpännyt muistiinsa suuren joukon mitä erilaatuisimpia herraslauluja. Lunnasjärven pirtissä ne oli esitetty monet monituiset kerrat… sellaiset kuin laulu »Kaaren Lintamuusta», joka hukutti itsensä tultuaan »viekkaasti vietellyksi.» Ja kun lapset pyysivät kertomaan, sepitti setä Juhani noiden laulujen mukaan mitä ihmeellisimpiä kertomuksia prinsseistä ja ritarilinnoista, kuninkaista ja herttuoista. Mitä he kaikki mahtoivat olla, sitä ei Karuliina jaksanut täysin käsittää. Mutta kun setä Juhani kertoi, muutti koko pirtti muotoaan. Siitä tuli avara linnansali, jossa he kaikki isä Amprusta alkaen näyttelivät jotakin eriskummallista osaa… kehrääviä kuninkaantyttäriä ja sen semmoisia.
Karuliina naurahti. Hän muisti, kuinka hänkin näin kehrätessään oli joutunut setä Juhanin kertomusten lumoihin. Tämä esitti parast’aikaa kertomusta prinsessa Kunigundasta, joka kehräsi lankaa nunnanhuntua varten. Sabina kyseli, millainen hän oli, tuo prinsessa Kunigunda. Silloin keskeytti setä Juhani nikarruksensa ja viittasi, häntä, Karuliinaa. »No niinkuin tuo äiti tuolla karsinan loukossa… kehräsi juuri samalla taphaa.» Hän oli silloin punastunut hiukan ja hymähtänyt itsekseen. »No, olkhoonpa sitten… mokomakin rinsessa.»
Karuliina muisteli kaipauksella näitä herttaisia, rauhallisia iltoja, jotka nyt näyttivät kokonaan loppuneen. Se oli kaikki tuon malmihomman syytä. Se tempasi setä Juhaninkin mukaansa. Paja oli jäänyt kylmille. Ei suuntautunut setä Juhanin kulku sinne niinkuin ennen. Puukot jäivät valmistamatta. Sabina kantoi metsästä löytämiään poronsarvia, mutta ei syntynyt tuppia enää niinkuin aikaisemmin. Aika kului rupatteluun Malmi-Muurmannin hommista ja niihin liittyvistä toiveista… milloin ei jompikumpi, setä Juhani tai Ampru sattunut saman herran asioille joko Kopsaan tahi Könkäälle.
Ei ollut Karuliina tyytyväinen nykyiseen elämään. Jotakin oli vinossa. Ennen oli oltu tyytyväisiä kaikki. Nyt valitteli setä Juhanikin opin puutetta. Hyvänen aika. Vaikka Karuliinan mielestä hänellä sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei. Insinöörinä olisi setä Juhanin pitänyt muka olla. Olisi silloin muka maailma enemmän avoinna kuin nyt.