Karuliinan mielestä se oli liiaksikin. Ennen sai toki pitää maitonsa ja viilinsä itse. Nyt ne täytyi vieraalle syöttää. Tosi kyllä, että niistä sai rahaa, mutta ei se sittenkään Karuliinan mielestä vastannut sitä, että talossa oli olemista ja elämistä.
Ikkunan ohitse vilahtaa tumma hahmo. Karuliina vilkaisee pihalle. Malmi-Muurmanni… ja poika matkassa. Jo huomasi vieraat Amprukin, joka hakkasi puita rantteella.
Sabina, joka oli ojentanut äidilleen kehruupaloja kopasta, huomasi, että rukki pysähtyi. Mikä nyt tuli? Eihän lanka ollut katkennut. Hän oli seurannut jännityksellä kehruupalojen liukumista langaksi ja odottanut, eikö äidiltä vahingossakaan menisi poikki. Toisinaan kun hän oikein kiinteästi ajatteli, oikein otsaansa rypistäen, että rukki kehräsi lankaa prinsessa Kunigundan huntuun, loppui lanka yht’äkkiä. Mutta se ei tietenkään johtunut siitä, että hän niin ajatteli, vaan siitä, ettei hän jännitykseltään joutanut ojentamaan uutta kehruupalaa, jolloin äidin oli pakko päästää langanpää irti.
Kuului kopinaa eteisestä. Ovi aukeni ja Malmi-Muurman poikineen työntyi sisään.
— Peive! sanoi hän lyhyeen, karskiin tapaansa. Karuliina vastasi tuskin kuuluvasti. Mutta Amprun kieli lauloi sitä vilkkaammin.
— Jo mie tuossa tiirailin, että kuka se… niin jo Muurmanni-herra itte… tuota… ja Jonnekin matkassa…
Muurman kätteli Karuliinaa, nipisti Sabinaa poskesta ja istahtaen penkille ryhtyi täyttämään piippuaan.
Nyt oli kysymys siitä, että Jonne jäisi Lunnasjärveen pariksi kuukaudeksi. Siellä Tunturimajalla oli poika liiaksi omissa hoteissaan; ei muita kuin jätkiä seurana. Ei kai Karuliina-rouvalla ollut mitään sitä vastaan? Maksettaisiin tietysti nojan ylöspito.
Karuliina nauroi rukin takana. Se oli tämä Malmi-Muurmanni sellainen koiranleuka. Puhutteli häntäkin rouvaksi, vaikk'ei hän ollutkaan kuin uutistalokkaan akka. Mutta hienosti se puhui… ylöspidosta oikein. Niinkuin Lunnasjärvessä olisi sellaisia voinut tarjota.
Mutta isä Ampru otti asian paljon vakavammalta kannalta. Häntä hiukan harmitti, ettei Karuliina osannut käyttäytyä. Istui siellä karsinan loukossa nauraen kuin mikäkin Saara, kun hänelle asiaa puhuttiin. Kyllähän se passasi. Antaa Jonne-herran jäädä vain. Kyllä sille ylöspidot laitettaisiin… sikäli kuin talossa varaa oli. Ja olihan sitä — Jumalan kiitos. Lehmä oli vast’ikään poikinut. Ternimaitoa saatiin. Laitettaisiin juustoja niin vietävästi.