Ampru kuunteli purojen solinaa ja hankien humahtelua. Jostakin kauempaa kantautui hänen korviinsa teeren kukerrus. Niin surrasi kuin vipukoneen hihna Muurmannin louhoksella.
Nämä olivat pettämättömiä merkkejä poraustöiden alkamisesta.
Ampru oli jo tottunut siihen, että kesän tullen alkoi jyminä. Häntä se ei enää oudostuttanut. Tulihan Muurmannin mukana rautatie ja paremmat elämisen ehdot. Ei tarvitseisi hänenkään enää porolla heiniä kiskottaa. Saisi lyödä junaan ja sanoa junankuljettajalle, että »tipautahhan nämä sinne navetan nurkalle…»
Mutta — merkillistä, kuinka näillä avaroilla jängillä, missä kevättuuli hulmahteli, tuntui toisinaan vieraalta koko Malmi-Muurmannin puuha. Niinkuin nytkin. Isä-ukko oli sittenkin oikeassa. Tyytymättömyyttä siitä vain seuraisi… ja oli jo seurannutkin.
Nyt tuntui Amprusta tuskalliselta ajatella, että kuukauden päästä alkaisi taas entinen jyminä. Ja tätä tuskallisuuden tuntoa lisäsi vielä se seikka, että hän luultavasti silloin taas muuttaisi mieltään…
Hän lähti taluttamaan heinäraitoaan. Tämä se oli oikea erämaan juna…. mies kulki edellä ja porot seurasivat perässä nilkat naksuen. Ei tässä tarvittu rautateitä, vain, niin jo huilasi.
Ampru silmäsi taaksensa. Hei, niin heilahtelivat heinähäkit kuin vaunut ikään, Muurmanni oli kertonut, että junan perässä kulki vaunuja… sellaisia kuin tavallisen kokoinen talo. Niiden sisällä istuivat ihmiset ja sitte mentiin.
Jopa vain. Mentiin sitä muutenkin, vaikka ei ollutkaan junia eikä vaunuja… tavalliset heinäkelkat vain ja porot vetureina.
Häntä oikein nauratti. Lunnas-Amprun juna! Siitäpä sopi Karuliinalle kotona kertoa.
Mutta — nyt tuli ylipääsemätön paikka. Suo-oja oli paisunut äyräittensä yli ja levinnyt tavattomasti. Metrittäin se oli sulattanut lunta laidoiltaan ja katkaissut tienkengän poikki.