Sen yli oli vaikea päästä. Ja mennessä se oli ollut vielä hiljaa lirisevä puro.
Ampru tutkii tilannetta. Jopas sattui… Ihan varmaan siinä kaatuisivat häkit. Ja miten ihmeen tavalla hän yksin selviäisi?
Ei auttanut kuitenkaan muu kuin yrittää, kävi sitten kuinka hyvänsä. Katsellessa ja tuumiessa työnsi aapa vain uutta vettä »väylään.» Olipas se nyt muka kokokin porho!
Hän kahlasi veteen ja kiskoi poroa perässään. Eläin harasi vastaan. Sitä peloitti tuo mustana pauhaava suo-oja. Mutta Ampru ei antanut perään. Koranus! Eikö aikonut tulla? Mikäs se porolla… kasteli vain karvakoipensa. Toista se oli hänellä, jonka saappaan suusta kylmä vesi hölötti sisään niin että pohkeita vihloi.
Peijakas! Olisi nyt saanut olla rautatie.
Häntä suututti ja nauratti yhtä aikaa. Nauratti tuo äskeinen kuvittelunsa junasta. Mokomakin…! Tässä tarpoi nyt »juna», »veturi» veden vallassa ja tuolla takana rimpuilivat »vaunut» vastaan.
— Hös! Mitäs siinä? Ettekö aio tulla?
Ampru seisoi ojassa reisiään myöten. Pahus sentään. Tässähän sai ihan kuolemantaudin.
Hän tempaisi hihnasta ja etumainen poro porhalsi ojaan. Vesi pärskyi korkealle, heinähäkki heilahteli arveluttavasti. Kunhan ei vain kaatuisi…
Etumainen poro oli saanut etukoparansa tielle, mutta kelkan jalas oli tarttunut ojan reunaan. Poro koetti nykiä ja tempoa, mutta kelkka ei vain irtaantunut. Keskellä ojaa makaava heinähäkki muodosti sopivan padon ja vesi rupesi arveluttavasti nousemaan.