— En tiede, mut Helsinki mie sen ostis kun viime kertta kevi.
Joopa joo… Helsingistä tietysti. Amprulla rupesi jo menemään päähän. Se Helsinkihän se oli Suomen pääkaupunki? Häijy, kun saisi kerran siellä käydä.
Mikäpä siinä. Kyllähän sinne pääsi. Ajoi Ristiniemelle ja nousi siellä junaan. Kyllä se veti.
Tosi! Se poika se kyllä veti. Mutta kovin oli pitkä matka Ristiniemelle, että ihan noin hevosella turhanpäiten. Mutta — junalla… sillähän sitä kyllä… Ka se.
— Lehte miun kans yhte matka. Lehte minu kyytti.
Ampru innostui. Oli tämä Malmi-Muurmanni sentään mukava mies.
Helsinkinkiin lupasi ilman muuta. Joo… miksi ei. Mikäpä se siinä, kun
olisi opas mies matkassa. Kyllähän siellä passaisi… — Annahan vielä,
Muurmanni-herra… tuntuu hiukan kylmäävän.
Malmi-Muurmannia nauratti. Heikkopa oli Ampru, kun kaksi ryyppyä päähän nousi. Mutta, jos sitä hyvinkin kylmäsi, niin täytyi kai antaa. Hän ojensi Amprulle taskumatin tulen yli. — Älä sie tulen yli… penäsi tämä… meistä tulee vihamiehet. — Kas näin, jatkoi hän koukistaen käsivartensa nuotion takaa taskumattia vastaanottamaan.
He ryyppäsivät taskumatin tyhjäksi. Ampru tassutteli tulen ympärillä nostellen jalkojaan kuin vikuri hevonen. Hänellä oli niin tavattoman hyvä olla. Malmi-Muurmannin juoma lämmitti… lämmitti ihan ihmeellisesti. Hän istahti kannolle tulen ääreen ja rupesi juttelemaan:
— Meiltä tet saatte maitoa ja voita ja ryynitavaraa. Niitä onkin taas riisi- ja kauranryyniä niin vietävästi. Puoli säkkiä kumpiakin toi setä Juhani viikko sitten Könkhäältä. Ajatelthiin Muurmanni-herrankin varaa Malmi-Muurman hymähti. Vai puoli säkkiä. Hänellä oli puolikymmentä kokonaista säkkiä kumpiakin, mutta hän ei siitä virkkanut mitään. Hän ymmärsi, että kun hänen joskus hätätilassa oli täytynyt ostaa Lunnasjärveltä jokunen kilo, niin Ampru luuli heidän hänen varassaan elävän.
— Hyve on, virkahti hän vain.