Mahtoiko tuo juna olla paljonkaan mutkikkaampi? Senpähän näkisi sitten, kun ensimmäinen paikalle porhaltaisi. Saati vain ei reisanttien päätä rupeaisi huimaamaan, kun hän, poika, laskettaisi tunturia ylös ja toista alas. Mutta — Nooakin arkin maassa piti ajaa varovasti, sillä siellä oli maa toisin paikoin paha hylläämään.
Tällaisissa ajatusmaailmoissa elelivät Juhani-setä ja Ampru. Malmi-Muurmannin hommat olivat herättäneet heissä horjumattoman uskon: vielä se hihkuisi höyryhevonen Lunnasjärvenkin rannoilla. Ja silloin alkaisi uusi elämä erämaan vähäväkisille asukkaille.
Sabina eli myös toiveissa, vaikka hänen toiveensa olivatkin toista maata. Hänkin kuunteli jymähdyksiä levottomin tuntein. Ne ennustivat hänelle jotakin outoa ja salaperäistä, joka sai hänen povensa paisumaan. Hän toivoi näkevänsä Muurmannin Jonnen, jota hän ei ollut tavannut kokonaiseen vuoteen. Hän oli nyt kahdeksantoista vanha, kukoistava neito, jolla oli neidon ajatukset. Hän rakasti Muurmannin Jonnea. Kolme vuotta sitten he olivat yhdessä käyneet rippikoulun. Sitä aikaa muisteli Sabina erikoisella kaipauksella.
Nuo kolme Siosjärvellä vietettyä viikkoa olivat kuluneet kuin sadussa. Sabina oli istunut yhteisessä rippikoulussa toisten poikien ja tyttöjen kanssa, kun Jonne taas oli iltaisin käynyt rovastin luona lukemassa yksityisesti. Vaikka hän osasikin suomea koko hyvin, ei rippikoulunkäynti ollut silti suomeksi luonnistanut… Hän oli lukenut kirjansa ruijaksi ja senvuoksi hänen oli ollut saatava yksityisopetusta. Mutta tästä huolimatta ei Jonnessa ollut näkynyt herrastaipumuksia nimeksikään. Ne olivat hukkuneet kuin hukan jäljet lumipyryllä — kuten isällä oli tapana sanoa. Pitkävartiset pieksusaappaat jalassa hän oli harpannut iltapäivällä pappilaan… tuppipuukko vyöllä. Ja katekismus puseron ylätaskussa oli hiukan nolona katsellut paperossilaatikon takaa. Jonne oli pannut tupakaksi ja puhellut: »Jaha… me sitä nyt olhaan rippuluvussa Biinan kanssa, mutta kesällä me heistelhään taasen Lunnasjärvellä!» Hän oli tarjonnut Jonnelle makeisia ja tämä oli ottanut kiittäen: »Thak!» He olivat silloin seisseet kauppapuodin edessä ja Jonne oli katsonut kelloa. »Nyt täytyy mennä. On tiukka paikka sakramenteista.» Jonne oli nostanut lakkia ja nauranut, painuessaan pappilaan päin.
Hän oli katsellut Jonnen jälkeen. Niin se asteli kuin tukkilainen, puukko heiluen vyöllä. Ja tukkilaiseksi oli Jonne aikonutkin… ainakin aluksi. Hän ei yhtään kannattanut isän suunnitelmia. Malminetsintä oli hänen mielestään ollut hulluutta. Mutta minkä isä oli kerran saanut päähänsä, siitä hän ei luopunut, ennenkuin viimeinen penni kukkarosta loppui. Jonnella oli äidin perintöä, mutta siihen ei isä saanut koskea. Se oli määrätty pojan hyväksi; isä sai ainoastaan valvoa, millä tavalla se käytettäisiin. Jonne oli toivonut, että isä ostaisi hänelle uutistalon Lunnasjärven takamailta. Sinne hän asettuisi asumaan ja elättäisi itsensä kuten muutkin uutistalolliset. Ja Sabinan hän naisi, veisi emännäksi taloonsa.
Sen oli Muurmannin Jonne sanonut viimeksi vuosi sitten. Nyt hän oli ollut koko vuoden Norjassa vuoriopistossa kaivostyönjohtajan tutkintoa suorittamassa. Muurmanni-herra oli pakoittanut poikansa lähtemään. Suomen-Huotari oli Lunnasjärvellä kertonut isän ja pojan välillä tapahtuneista yhteenotoista. Se lohdutti sentään Sabinaa, sillä siinä hän näki vahvistuksen Jonnen rakkaudesta.
Ja siitähän Jonne kirjoittikin, vaikka kirjeet viipyivätkin matkalla kauan. Ne makasivat Kopsan kievaritalossa siksi kunnes joku sattui Lunnasjärveltä käymään. Monilla rasvatäplillä ja peukalonjäljillä varustettuina ne sitten saapuivat, mutta yhtä rakas oli niiden sisältö aina.
Sabina tavaili Jonnen kirjeitä ja riemuitsi. Oliko mahdollista, että Jonne sittenkin rakasti häntä? Olisi ollut paljon luonnollisempaa, jos tuo vieraan maan poika olisi kiintynyt johonkin oman maansa tyttäreen. Kaipa Ruijassakin oli kauniita tyttöjä… kauniimpia kun täällä. Ja mikä se nyt oli Lunnasjärvi paikka? Pahainen uutistalo erämaan kainalossa. Vaikka olihan Jonne kirjoittanut, että »se sinun kotisi on yksi maailman kaunhiimpia paikkoja. Jos se olisi siirtää lähemmäksi, kävisi siellä tyristejä enemmän kuin teiän pirthiin mahuttais. Mutta on onni, että se on niin kaukana. Silloinpahan sie säilyt siellä minulle.»
Sabina osasi ulkoa Jonnen kirjeet. Niissä oli paljon outoja ja kauniita asioita. Välistä Jonne kirjoitti »skolepestyrelsistä.» Sitä ei Sabina ymmärtänyt, paremmin kuin sitäkään, että »seitsemäs augusti mie sain reput vuoriopissa.» Se oli Sabinasta käsittämätöntä. Mutta sen hän taas hyvin käsitti, että »tytön silmät, jota rakastaa, on se kaunein maan päällä!» Sabina oli saanut Suomen-Huotarilta pellinpalasen, jota hän säilytti pirtin ikkunalistan välissä. Iltasin, kun muut jo nukkuivat, hän vaipui katselemaan kuvaansa peilistä. Ei hän oikein ymmärtänyt, mikä oli kaunis, mikä ruma; itsestään sitä oli hyvin vaikea sanoa. Silmät olivat vaalean siniset, suuret ja merkillisen miettiväiset. Jonne kirjoitti, että »niistä katseli koskematon erämaa.» Ainoastaan silloin, kun hän hymyili, tummeni niiden väri hiukan ja pinnalle ilmestyi somannäköinen kiilto. Nenä oli kaareva, hiukan herrahtava ja sen molemmilla puolin oli jokunen kesakko. Mutta Muurmannin Jonne oli kirjoittanut, että ne juuri kaunistivat häntä, ja hän uskoi sen, koska Jonne niin sanoi. Hän luotti yleensä kaikessa Jonneen. Suu oli hauskannäköinen. Jonne oli sanonut, että se hymyillessäänkin näytti ujouden tunnusmerkiltä. Se meni taas yli Sabinan ymmärryksen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että se merkitsi hyvää ja oli jonkinlaista kiitosta. Muuten hän ei muodostaan erikoisempia ajatellut. Hänelle riitti vain se tieto, että Jonne rakasti häntä ja hän Jonnea.
Mitä oli rakkaus? Ei Sabina osannut sitäkään itselleen selittää. Oliko se sitä, että kaipasi ja että auringonlaskun aikana rinnan täytti outo ikävä? Oliko se metsän hiljaista kohinaa vai sinihorsmien äänetöntä heilahtelua? Hänestä tuntui toisinaan, että kukatkin kaipasivat. Minkävuoksi ne muuten olisivat taivuttaneet latvojansa toisiaan vasten? Ne puhelivat kai silloin salatuita asioita. Vai oliko rakkaus myrskyä? Toisinaan — varsinkin syksypuoleen — riehui tuntureilla myrsky. Se lennätti koivunlehtiä yhtenä ryöppynä ilmaan. Sabina oli joskus joutunut sellaiseen säähän ja silloin häntä oli rauhoittanut se ajatus, että lentelevät keltaiset koivunlehdet olivat toiveita, jotka matkasivat maailmalle. Ainakin se oli tuntunut helpoittavalta. Mitä oli rakkaus? Hän oli joskus ajatellut metsävalkeaakin, joka poltti kuloksi kaiken. Oliko rakkaus senlaatuista? Sitä oli tosin vaikea ajatella, kun sydämessä asui niin paljon sellaista, jota olisi voinut verrata vanamoihin taikka onkikukkiin. Nehän käpristyivät heti; jo tulen kuuma henkäyskin tappoi ne. Ainakaan hän ei itselleen toivonut sellaista rakkautta. Hänen rakkautensa oli pikemminkin, tuollaista hellän sydänalan oloa, — vähän samantapaista kuin silloin, kun ruoka ei oikein maistunut…