Äiti ei näyttänyt paljon piittaavan siitä, mitä hän ajatteli, — tai äiti ei käsittänyt. Sen hän kyllä huomasi, että Muurmannin poika kirjoitteli, mutta milloinkaan hän ei kysellyt muuta, kuin että mitä se nyt puuhaa, — taikka tuleeko tännepäin piakkoin. Näihin kysymyksiin oli helppo vastata. Äidin mieleen ei nähtävästi juolahtanutkaan epäillä mitään. Hän piti kai luonnollisena, että Muurmannin poika kirjoitteli Sabinalle, koskapa tämä oli ainoa kirjoitustaitoinen koko talossa. Isä Ampru ehkä arvaili enemmänkin, mutta hänkään ei kysellyt mitään. Ja tuskinpa Sabina olisi kertonutkaan…
»Siitä se korven raataja tulisi», oli isä sanonut Jonnea tarkoittaen, »mutta herran se siitä tekhee — Muurmanni…»
Sabinaan teki isän puhe aina hiukan hermostuttavan vaikutuksen. Miten hänen sitten kävisi, jos Jonnesta tulisi herra? Eihän hän saattaisi seurata häntä alas — sinne suureen maailman kaupunkiin. Siellä oli kuninkaat ja hovit ja jos jonkinlaiset oudot meiningit. Miten hän siellä tulisi toimeen?
Kaamaslaessa vain paukkui. Jymähdykset kiirivät voimakkaina tunturista toiseen. Kävi sellainen pauhu kuin ukonilmalla. Tällaisina hetkinä oli surullista ajatella, että Jonnesta tulisi herra.
Sabina nojaa aitaa vasten ja katselee tielle, joka karjakujaa pitkin nousee mäkeä ylös Riimitievaa kohti. Hän muistaa eksymisensä kaksitoista vuotta sitten. Nytkin tuntuu siltä, kuin olisi hän eksynyt… jotenkin… omassa sisimmässään. Hän oli silloin muistanut prinsessa Kunigundaa, joka kumarsi kuninkaanpojan edessä. Lapsellisessa mielikuvituksessaan hän oli odottanut kuninkaanpoikaa noutamaan häntä… opastamaan metsästä ulos. Mutta — sellaista ei ollut tullut… sehän oli vain satua. Se »kuninkaanpoika», jota Sabina nyt odotteli, oli Muurmannin Jonne… Mutta häntäkään ei kuulunut; hän oli ollut poissa kokonaisen vuoden… Sabina rupeaa hyräilemään:
— Olipa Karen Lindamo… hän metsätietä kulki, kun urho uljas varreltaan tien hältä naurain sulki: »Ken oot sa tyttö ruususuu? — »Ma oon vain Karen Lindamo.»
Vavahti Karen Lindamo,
kun katsoi miestä kerran,
kahdesti ehkä korkeintaan
ja tunsi linnanherran.
Se kauhistus vain riemastuu:
»Vain oot sa Karen Lindamo!»
Hymähti Karen Lindamo, ohitse mennä aikoi, kun katse linnan valtiaan jo hänet tyyten taikoi: Hän pysähtyy ja punastuu, hän on vain Karen Lindamo…
Ja niinpä Karen Lindamo istuupi hetken päästä sylissä linnanherran tuon, mi suuteloit' ei säästä. — »Kenelle kuuluu ruususuu — sulleko, Karen Lindamo…?
Senjälkeen Karen Lindamo
käy niinkuin lumottuna.
Kasvoillaan vuoroin vaihtelee
nyt kalvakkuus ja puna.
Hän itseänsä oudoksuu:
Ma oonko Karen Lindamo —?