Tulipa Karen Lindamo
viekkaasti vietellyksi.
Mut jäljellä, ah, vielä on
hänellä keino yksi.
Hän lammen rantaan laskeuu
poloinen Karen Lindamo…
Olipa Karen Lindamo jo kaunis eläessään, mut kaksin verroin kauniimpi paareilla levätessään. Hymyili kuolossakin suu: Ma oon vain Karen Lindamo.
Sabinan mieli valahtaa surulliseksi. Tuo setä Juhanin opettama laulu johtui aina tällaisina hetkinä mieleen. Mikä siinä oli, joka niin erityisesti hänen mieltänsä kiinnitti? Tytön surullinen kohtaloko? Mutta — eihän hänelle suinkaan tarvinnut niin käydä… Hyvä Jumala! Olivathan Jonnen aikomukset rehellisiä.
Taivaalla purjehti yksinäinen vaalea pilvi. Se oli kuin laiva, jota näkymätön käsi ohjasi. Se suuntasi kulkunsa Kaamaslakea kohti ja ehdittyään huipun yläpuolelle se hajaantui pieniksi höytyviksi.
Sabina muistaa toisenkin laulun Karen Lindamosta. Senkin oli setä
Juhani opettanut. Sen sävel oli vain edellistä surullisempi.
— Olipa Karen Lindamo… hän siivet saada halas ja lentää kun tul' illansuu pilveen ja sieltä alas: Hän tahtonut ois nähdä vaan, miss' sulho viipyi matkallaan.
Vain päivä, Karen Lindamon
jo Herra toiveen täytti:
Tullessa toisen illansuun,
kas, kuolo tietä näytti
luo sulhon turhaan vuotetun. —
»Näin kohtasin nyt, armas, sun!»
»Oi kallis Karen Lindamo,
tääll' yhtyivät siis tiemme.
On seuranamme tähdet, kuu,
me henkiä nyt liemme…
Mut avaruuden aution
lempemme lämmittävä on!»
Sabinan silmään kohoaa kyynel. Ei hän olisi sillä tavalla halunnut
Jonnea tavata.
Yht’äkkiä iskee häneen outo ajatus. Mitä, jos hänkin odotti Jonnea turhaan? Jos Jonne olikin kuollut. Pariin kuukauteen ei ollut kirjettä tullut.