Mutta — ei. Olisihan siitä sanoma saapunut. Toki hänen isänsä olisi saanut sen tietää ja ilmoittanut heillekin…
Aurinko painuu kohti Kaamaslaen huippua… tyynesti… tasaisesti. Sitä ei säikytä tunturista kuuluva jymähtely. Se valaisi vain maailmaa… tätä surullista kaipauksesta riutuvaa erämaata, jossa kahdeksantoistavuotias uutistalon tyttö tuntee itsensä merkillisen yksinäiseksi… Mutta — nyt astui joku mäkeä alas. Sabina vavahti. Kuka se mahtoi olla? Olisiko joku Muurmannin miehistä, joka oli lähetetty ruokien ostoon? Suomen-Huotari —?
Mieshenkilö se oli… astui reippaasti, pystyssä päin, jalassa pitkävartiset pieksut.
Yht’äkkiä tunsi Sabina sydäntään kummasti kouristavan. Olisiko mahdollista —? Milloin, milloin hän olisi tullut —?
— Jonne! kuiskasi hän onnellisena ja hypähti karjakujalle tulijaa vastaan.
Se oli Jonne, Muurmannin Jonne! Karjakujan päässä hän asteli hymyilevänä Sabinaa vastaan. Tämän polvet kävivät niin kumman voimattomiksi. Häntä nauratti ja itketti yhtä aikaa. — Iltaa, Sabina.
Ääni kuulosti reippaalta. Sabina jäi seisomaan kujan varteen, silmissä kostea kiilto. Sieltä tuli nyt kuninkaanpoika ja tässä seisoi prinsessa Kunigunda vapisevin polvin ja sydän onnesta pakahtumaisillaan.
— Jonne! kuiskasi Sabina, ojentaen arasti kätensä.
Hän ei sanonut muuta, mutta tähän ainoaan sanaan sisältyi kaikki. Siinä purkausi ilmoille vuosikauden ikävä ja odotus, epäilys ja usko.
Muurmannin Jonne käsitti sen. Hän puristi tytön kättä hellästi ja pitkään. Sitten hän veti hänet hiljaa luoksensa. Tämä ei vastustellut. He seisoivat heinäladon edessä, keskellä karjakujaa. Sabina tunsi hajuheinän suloisen tuoksun, johon omituisesti sekaantui ruijalaisen tupakan haju. Hän ei ajatellut, kuinka nämä molemmat niin erilaiset tuoksut tällä hetkellä sekaantuivat toisiinsa. Hän nojasi vain päätään Jonnen rintaa vasten. Tämä siveli hänen keltaista, aaltoilevaa tukkaansa ja kuiskaili korvaan: