Sabina oli aivan toista maata, hiljainen ja uinaileva… ja niin täydellisesti luottavainen. Hänen voittamisekseen ei tarvinnut tehdä mitään. Hän antautui itsestään. Mutta sittenkään ei hänen kanssaan saattanut menetellä niinkuin Norjan tyttöjen.
Jonne muisti useita viimetalvisia tuttavuuksia. Niiden joukossa oli neulojattaria ja piikatyttöjä, joiden kanssa oli toisinaan pidetty hyvinkin hauskaa. Eipä siinä oltu aina muistettu luvallisen rajaa. Varsinkin jos oli punssia päässä, saattoi tapahtua mitä hyvänsä.
Näiden elämysten keskeltä oli Sabinan puhdas ja valoisa olento kajastanut mieleen kuin kaunis kesäinen kuva. Mieltä oli hipaissut kaipaus ja sellaisina hetkinä hän oli kirjoittanut Sabinalle. Ikävä vain, että tyttö oli ottanut hänen kirjeensä täydestä ja kiintynyt häneen erämaan lapsen välittömyydellä.
Jonne tunsi joutuneensa pahaan umpikujaan. Tässä istui hänen vieressään tyttö, jonka vietteleminen oli mitä helpoin, mutta samalla mitä vaikein. Hänen viattomuutensa suojeli häntä. Niin paljon kokemuksia kuin Jonnella näissä asioissa olikin, hän tunsi, ettei hän saattaisi Sabinaa pettää.
Mutta - toiselta puolen hänen oli mahdotonta tunnustaa totuuttakaan… sitä, ettei hän enää rakastanut. Siis täytyi hänen sittenkin pettää.
Valoisassa kesäyössä kajahtaa kirveen iskuja jostakin läheltä. Jonne muistaa kuulleensa, että Katajan Matti, muuan talonpoika Kopsasta, rakentaa itselleen uutistaloa Nooakin arkin maahan. Hän tuntee Matin sangen hyvin ja tietää, että tämä rakastaa Sabinaa.
— Katajan Mattiko siellä rakentaa?
Hän tietää sen, mutta kysyy kuitenkin. Hän haluaa nähdä, minkä vaikutuksen se tekisi Sabinaan.
— Niin… hän aikoo saaha pirttinsä valmhiiksi ensi mikkeliksi.
Ei minkäänlaista merkkiä siitä, että Sabina ajattelisi Mattia.