* * * * *
Valoisa Lapin kesäyö. Aurinko vaeltelee taivaalla huntuunsa verhoutuneena.
Jonne ja Sabina istuvat suuren kalliopaaden suojassa kuiskaillen keskenään.
Muurmannin Jonne oli päättänyt selvittää suhteensa Sabinaan. Mutta — nyt kun hän on Sabinan kanssa kahdenkesken, hänen on mahdoton sitä tehdä. Hänellä ei ole rohkeutta.
Hänen täytyy siis puhua aivan muuta. Ja mistäpä olisi sen helpompi puhua kuin rakkaudesta. Onhan hän, Muurmannin Jonne, kuiskutellut siitä jo niin monen tytön korvaan, että hän saattaa kuiskutella siitä Sabinallekin. Tässä oli vain se ikävä juttu, että tyttö rakasti häntä. Nuo toiset olivat osanneet suhtautua leikkiin niinkuin pitikin.
Milloinka Sabina oli huomannut rakastavansa Muurmannin Jonnea?
Ei Sabina osaa sitä oikein sanoa. Se on syntynyt niin hiljaa, huomaamatta tämä hänen rakkautensa. Ehkä se oli tapahtunut silloin, kun Jonne vietiin Tunturimajalle… sen päiväkirjajutun jälkeen.
Oh, se päiväkirja. Silloin hän oli ensi kerran taistellut Sabinan puolesta. Tästälähtien hän taisteleisi aina… koko pitkän elämänsä ajan. Kukaan ei saisi olla paha Sabinalle.
Kyllähän Sabina sen uskoi. Olihan hän aina luottanut Jonneen. Nytkään ei tuntunut yhtään peloittavan, vaikka he istuivat kahden metsässä… puolen penikulman päässä kotoa.
Jonne teki mielessään vertailuja. Kuinka toisenlaisia olivatkaan ne tytöt, joiden kanssa hän oli viime talven seurustellut. Iloisia, hilpeitä, vallattomia. Heidän olennossaan oli jotakin, joka kiihoitti, sai veret kuumina virtaamaan. Heidän perässään kannatti juosta. Se oli kuin virvatulen takaa-ajoa. Mutta sitten, sitten kun kiinni sai, tuli palkka… suloinen, suloinen palkka.