Setä Juhani oli ollut Könkäällä takomassa ja oppinut siellä tämän uuden sanan.
Jonne pisteli viiliä ja pudisti tuontuostakin päätään. Hän ei ollut oikein selvillä isänsä kapitaalista.
— Minua ne nyt eivät suuresti liikuta, lausui hän verkkaan. — Mie voin olla missä vain. Maailma on avara. Kyllä sinne aina yksi mies mahtuu.
Hän katsahti Sabinaan. Tämä näytti surulliselta.
Mutta siihen ei kukaan muu kiinnittänyt huomiota. Isä-Ampru seurasi kiinteästi kahvin valmistumista ja setä Juhani oli ruvennut kirvesvartta vuoleskelemaan.
— Se on miehen puhetta, toimesi Ampru. ( — Panitko hööstöjä riittävästi?) — Maailma oli avara. Kyllä se aina yhen miehen elätti. Täytyihän tässä joukollistenkin pärjätä.
Ampru koetti arvailla Jonnen aikeita. Mahtoikohan tuo Sapinaa ottaa. Hän oli viime aikoina elänyt epävarmuudessa. Muurmanni-herra oli käynyt kovin umpimieliseksi. Vikoi jotakin… ilmeisesti.
Jonne ehdotti, että lähdettäisiin vanhoja paimennusmaita katselemaan. Oikeastaan ei hän, Jonne, ollut nähnyt niitä sen jälkeen kuin hän kerran asui täällä poikasena… kokonaisen kesän. Se oli ollut hauskin kesä hänen elämässään ja häntä haluttaisi nähdä entisiä merkkipaikkoja. Missä olikaan nyt se Nooakin arkin maa? Hehän olivat sielläkin kerran Sabinan kanssa paimentaneet. Sehän oli puolen penikulman päässä talosta. Eikö Jonne enää muistanut? Siellähän oli se tavattoman suuri kallionlohkare, joka oli kuin Araratin vuorelle jäänyt arkki. Siitä maankin nimi.
Nuoret lähtivät. Karuliina-äiti huusi heidän jälkeensä:
— Siellä on sitten Jonnelle peti kamarissa, kun palaatte.