Ampru katseli totisena ympärilleen. Saakuri! Se poika oli nähnyt kuninkaan… ja nyt se istui tuossa hänen pöytänsä päässä, pistellen viiliä hänen tekemällään puulusikalla…
— Pane sie, Karuliina, kahvipannu piishiin, virkkoi hän vakavana.
Jonne jutteli ja söi. Opistossa oli ollut melko ankaraa — varsinkin hänen muotoiselleen, jolla oli hatarat alkutiedot. Eihän hän oikeastaan osannut muuta kuin porata tunturia, puhumattakaan ansojen panemisesta ja verkonlaskusta.
— Mutta siinä Jonne onkin mestari, pauhasi Ampru. Hän pani asialle sitä suuremman arvon, koska oli itse pojalle nuo taidot opettanut.
Olihan sentään opiskelukin sujunut… kutakuinkin. Ja tutkinnossa hän oli läpäissyt, vaikka arvosanat eivät olleetkaan häävit.
— Pih! sanoi Ampru. Vai arvosanat! Pääasia, että mies pystyi näyttämään, mitä osasi. Ei hän arvosanoista välittänyt.
Tuntui perin somalta, että Jonne istui tuossa ja jutteli »kuulespestyyrelsistä.» Se olikin tämä Muurmannin Jonne niin alhainen mies, vaikka olikin niin korkean opin saanut. »Sahtmestari.»… Amprusta se oli enempi kuin insinööri.
— Viipyykö Jonne kauankin tällä kertaa? kysyi Karuliina ujosti takan luota. Hän oli ottanut Amprun neuvosta vaarin ja pannut pannuun höystöjä puolitoista mittaa yhden asemasta.
— Se riippuu siitä, miten nämä meijän hommat menestyvät.
— Mikäpä niissä, jos vain raha riitti, tuumi setä Juhani. — Kapitaali se on, joka konteeraa.