Hän puhui kuin linnunpoikasesta, jonka lapset ovat löytäneet, ja jonka isä nyt kantaa hellävaroen ulos laskeakseen sen vapauteen jälleen.
Jonne ei halunnut panna vastaan Amprun rautatiepakinoita, koska hänestä tuntui hupaiselta kuulla, että Sabina oli häntä odottanut. Pitkältä oli hänestäkin tuntunut kulunut vuosi. Vuoriopistossa oli ollut tavattoman kuivaa. Ei hänestä tullut herraa tekemälläkään. Jätkänä oli paljon parempi olla.
Ampru hämmästyi. Häneltä sammui piippu. Soh, soh! Ei nyt niin sopinut puhua. Vai jätkänä! Eihän nyt toki Muurmanni-herran pojasta jätkää tehty… Mitäs varten niitä kouluja käytiin?
Jonne huomasi menneensä liian pitkälle. Täällä yksinkertaisten erämaan ihmisten keskellä ei sopinut leikinlasku. Nämä eivät ymmärtäneet haljuilemista.
Hän muutti keskusteluainetta ja rupesi kertomaan etelän oloista.
Siellä se kuhina kävi! Ihmistä kuin luokoa! Ja kaikki mahdollisimman mukavuutta rakastavia. Ei siellä isosti kehdattu kävellä. Asuntoonkin noustiin hissillä.
Ampru innostui. Arvasihan sen ison maailman. Missä asti olikaan nyt se kouluspaikka? Taisi olla ihan Ristiaanissa, siellä kuninkaan kaupungissa?
Jonne selitti ja kertoi. Ei se nyt ihan pääkaupungissa sentään… mutta oli hän sielläkin kerran käynyt ja nähnyt kuninkaan.
Oliko tullut käydyksi itse kuninkaan talossa?
Ei nyt sentään… hän oli vain nähnyt kuninkaan, kun tämä palasi
Tanskasta. Laivarannassa oli seissyt muiden katselijain joukossa.