— Sinusta on vaikeampi nähhä, mutta sitä ei tarvitsekhaan. Siehän olet sen sanonut.
Jonnen sydämeen pisti. Hän ei ole niin turmeltunut, ettei kyennyt tuntemaan, mikä suunnaton ristiriita vallitsee hänen ja tytön välillä.
Hän muistaa erästä norjalaista tyttöä. Hän oli ollut kotiopettajatar ja onnettoman rakkauden vuoksi jäänyt naimattomaksi! »Miehet valehtelevat aina», oli hän sanonut.
Tänä hetkenä Jonne katui, että oli antanut Sabinalle toiveita. Miksi hän olikaan kirjoittanut? Taikka — jos olikin — niin miksi hän oli kirjoittanut juuri niin kuin oli tehnyt? Olisihan hän voinut kirjoittaa kuin hyvälle tuttavalle. Miksi hänen oli pitänyt käyttää sellaisia sanoja, että yksinkertainen lapintyttö oli ottanut ne täydestä? Olihan hän Sabinan kirjeistä nähnyt, millä tavalla tämä asian käsitti. Piti itseään hänen kihlattuna morsiamenaan.
Kylmä hiki kihosi Jonnen otsalle. Hän oli pahemmassa kuin pulassa. Sabinalle olisi pitänyt sanoa totuus, mutta siihen häneltä puuttui rohkeutta.
Hän rupesi juttelemaan kaikenmoista tyynnyttääkseen levottomuuttansa. Mutta Sabina kävi yhä hiljaisemmaksi. Lopulta hän ei puhunut enää mitään. Istui vain allapäin ja tuijotti eteensä.
— Mitä sie nyt mietit?
Sabina kohotti päätään. Hänen silmänsä olivat kyynelissä.
— Sie puhelet minulle kaikenmoista suuresta maailmasta, mutta yhtä asiaa, jonka mie haluaisin kuulla, et sano. Jonne, et ole vielä kerthaakaan paluusi jälkeenh sanonut, että rakastat minua.
— Mutta äskenhän sanoit, ettet sitä ephäile.