Sabina hymyili kyyneltensä lomasta.
— En mie ephäiiekhään, mutta… tieätkö… sitä on niin hauska kuulla.
Se, joka rakastaa, tahtoisi aina kuulla, että häntä rakastethaan.
Jonne pureksi heinänkortta. Hän ei puhu mitään.
— Ja ennen sie juttelit häistä… kerroit, minkälainen morsiushuntu minulle laitethaisiin. Muistatko, Jonne?
— Olenko mie sellaista kertonut?
Sabina hämmästyi.
— Etkö muista? Vielä lähtösi eellus-iltana puhelit siitä! Huntu kuin kesäaamun auer! Etkö muista?
Tyttö oli suloinen nähdä. Povi nousi ja laski kiivaasti. Poskilla paloi vieno puna. Kyyneleet kimaltelivat silmäripseissä. Jonnesta hän oli tällä hetkellä hurmaava. Hän ei enää muistanut, mitä varten oli pyytänyt Sabinaa kävelylle kanssaan. Hän heittäytyi hetken vietäväksi.
— Kyllä muistan! huudahti hän sulkien tytön syliinsä. — Huntu kuin kesäaamun auer, valkea kuin kosken vaahto. Oikeassa olet, Sabina, niin olen sanonut ja sanon taas uuelheen. Sellainen … juuri sellainen sinulle laitethaan… siintävä … hohtava… läpikuultava. Sen alta välkkyvät sinun keltaiset kiharasti kuin himmeä kulta… Jokaista sanaa säesti suudelma. Sabina sulki silmänsä. Rakkaus kantoi hänet korkealle… pilviin… korkealle kuin kotka saaliinsa…