Tunturista ei kuulu pauketta enää. Siellä on nyt hiljaista, sanomattoman hiljaista… On kuin olisi aikakin pysähtynyt.
Aurinkokin, joka nyt jo kaartelee alempana, näyttää sen näköiseltä kuin tekisi se taivaaltaan vain vanhasta tottumuksesta. »Minua ei tarvita enää», näyttää se puhelevan. »Ja kahden kuukauden päästä minä häviän täydellisesti.»
On saapunut syksy, »ruskan» aika.
Mistä on tämä merkillinen hiljaisuus tullut? Ennen täällä jymisi niin, että tunturit vapisivat. Kiiluvaisella ja Seulakkopäällä ei tuntunut olevan muuta tehtävääkään kuin vastata Kaamaslaesta kuuluviin paukahduksiin. Nyt ne seisoivat totisina kuin ennenkin. Lunta kimalteli niiden kiireellä.
Amprun pirtissäkin on merkillisen hiljaista. Ei luista puhe. Isäntä korjailee poronkelkkaa, mutta tekee työtään kuin jotakin kuunnellen. Ei pauku enää. Merkillistä! Jokohan loppuivat Muurmannin hommat?
Setä Juhani samoin istuu hiljaa. Hänkin on muuttunut ihmeellisen vähäpuheiseksi. Ei suju satu hänen huuliltaan iltahetkinä. Turhaan saavat pirtin nuorimmat pyytää: »Setä, muistele Tuonka-raukasta.»
Sabinakin on muuttunut. Hän saattaa vaipua tuntikausiksi istumaan
kädet velttoina sylissä. Hänen katseensa on sisäänpäin kääntynyt. Äiti
Karuliina tarkkaa häntä tuon tuostakin töidensä lomasta. »Pahaksipa on
Sapinakin ottanut», ajattelee hän, mutta ei puhu mitään.
Sabinan sydämessäkin on hiljaista. Siellä ei soi yhtään ääntä. Missä oli entisyys? Tuo vielä äsken hänen povessaan asustanut valoisa maailma oli särkynyt. Hän on eksyksissä itseltään. Jonne, Muurmannin Jonne, jota hän luuli kuninkaanpojaksi, olikin vain valepukuinen ilmestys, joka oli houkutellut hänet manalaisten kaupunkiin. Sieltä ei ollut ulospääsyä. Hän oli maistanut kiellettyä ruokaa.
— Setä, laula Kaaren Lintamuusta, pyytelevät lapset.
Sabina säikähtää. Se vielä puuttuisi. Hän on viime päivinä ajatellut
Karen Lindamota. Jospa hänkin saisi kuolla niinkuin tämä…