Hän oli aikonut hukuttaa itsensä. — Lunnasjärvessä oli paikkoja, joista ei löydettäisi naaraamallakaan. Mutta äidin vuoksi se oli vaikeaa… mahdotonta… äidin, joka ei aavistanut mitään.
Hän katsahtaa rukoilevasti setäänsä. Eihän tämä vain rupeaisi laulamaan. Se tuntuisi niin toivottomalta.
Mutta ei ole setä Juhanikaan laulupäällä. Hän on ruvennut auttamaan isää takkavitsain vääntämisessä.
— Älkhäähän nyt, lapset, meiän pitää saaha heiniä kothiin
Hirvijängältä. Kun ripsahuttaisi vain lunta sen verran…
Setä Juhanin puhe rikkoi lumouksen. Se avasi Amprun suun. — Niin… heiniä on saatava kothiin. Entinen elämä on aloitettava taas. Ei tulekhaan meille rautatietä…
Nyt pääsee puhe vauhtiin. Ajatus seuraa toistaan. Ne ovatkin pitkän aikaa kieppuneet tuon yhden ja saman asian ympärillä.
Mahtoiko olla totta, että Muurmannin herran oli lopetettava työnsä Kaamaslaessa? Suomen-Huotari oli käynyt talossa ja muistellut, että herralta oli loppunut rahat. Eivät olleet yhtiökumppanit ruvenneet lähettämään. Liian huonoina pitivät tuloksia. Toissapäivänä oli tuotu sähkösanoma kirkolta. Viimeiset rahat oli Muurmanni antanut sähkösanoman tuojalle. Heillä, miehillä, oli kahden kuukauden palkka saamatta, vaikka oli luvattu maksaa joka päivä.
— Hithaja ovat herrain kiirheet, lausahti setä Juhani yksikantaan. Hän oli katkeroitunut.
— Niin, niin, toimeaa Ampru, kuuntelematta sen tarkemmin setä Juhania. Kyllähän se on jo nähty, mitä mieltä niin Suomen kuin Norjankin herrat ovat olheet Malmi-Muurmannin puuhista. Epäuskoa täynnä.
Ainoa, joka on säilynyt entisellään, on vanha Tahvo. Hän on hyvillään.