— Loppui se jyminä kerrankin! Koko kesän olenkin sitä kuunnellut kiusalle saakka.
Hänen pienet karhunsilmänsä kiiluvat vahingonilosta.
— Ei niistä herroista ole muuta kuin vahinkoa… metsäperukoien asukhaille. Panevat kaikki sekaisin.
Sabina vavahti. Hänen täytyi myöntää, että isoisä oli oikeassa.
Sekaisin oli mennyt hänenkin valoisa maailmansa. Hän oli aina luottanut
Jonneen. Mitään sellaista ei hän olisi koskaan hänestä uskonut. —
Olivatko kaikki miehet sellaisia?
Hän oli ajatellut noita asioita joskus kuin kaukaisia unia. Ne kuuluivat avioliiton pyhitettyyn piiriin. Niin oli Siosjärven rovasti rippiluvussa selittänyt ja lisännyt, että kirous seurasi kuudennen käskyn rikkomista.
Pihalta kuului äänekästä juttelua. Pirtin väki kavahti ikkunaan.
Siellä seisoi Muurmannin herra pitkävartiset pieksusaappaat jalassa.
Varusteista päättäen hän oli valmistautunut pitkälle matkalle.
— Siinä on äijä itte, sanoi Ampru ja rupesi siirtämään poronkelkkaa syrjään. — Nyt saahaan kuulla, millä kannalla ovat asiat.
Muurman työntyi pirttiin leveänä kuten tavallisesti.
— Peive! sanoi hän reippaaseen tapaansa. Arasti, kuin ujostellen vastattiin hänen tervehdykseensä.
Sabina oli istunut levottomana. Oliko Jonnekin matkassa?