Ei ollut nähtävästi, koska ei muita kuulunut kuin Suomen-Huotari, joka nyt työntyi pirttiin.
— Nyt on sakrament! sanoi Muurmanni, istahtaen penkille ja ruveten täyttämään piippuaan. — Uhkava riistä miehelte kahdeksan vuuden yhtemittaise ponnistukse hedelme — puhumattaka alkkuvalmistukset, jotka neekin ova nielheet vuusia.
Vanhan Muurmannin sana vaikutti omituisesti Sabinaan. Hänen mieleensä muistui kevät, jolloin Jonne oli toista kertaa heillä. Siitä oli nyt kulunut kahdeksan vuotta. Herkässä lapsenmielessään hän oli jo silloin tuntenut kiintymystä Jonnea kohtaan. Tuo kiintymys oli kasvanut rakkaudeksi, — miten, sitä ei Sabina osannut itselleen selittää. Mutta koko kuluneen kesän hän oli tuntenut rakastavansa Jonnea palavasti. Aina tuohon surulliseen hetkeen saakka…
Muurmanni-herra selitteli laajasti asioitaan. Hän aikoi matkustaa Kristiaaniaan ottamaan selkoa, oliko totta, että yhtiökumppanit noin vain aikoivat sanoutua irti sitoumuksistaan. Heillähän oli paperit.
— Mutta… jos niiltä on usko loppunut, uskalsi Tahvo huomauttaa.
— Usku! kivahti Muurmanni. — Sellainen usku, joka ei sen vertta keste, mie anta palttu!
Se oli niin Muurmannien tapaista. He antoivat palttua kaikelle.
— Missä Jonne nyt on?
Se oli äiti Karuliina, joka sen sanoi. Sabina kalpeni.
— Lehetin poika Könkhäle telegrafeerama Kristiaaniaan, että mie tulen. Niin — en ymmärtä, mike poika vaiva. Murjotta ja on vihane. Nukkumaski puhu ja höpsi.