Mutta nyt rupesi isä Ampru panemaan vastaan oikein voimainsa takaa. Hän oli kerran saanut ajatuksesta kiinni eikä halunnut sitä noin vain jättää. Muurmannin Jonne oli herra, kouluja käynyt ja puhui kahta kieltä. Vahinko olisi sellaisia lahjoja korpeen haudata. Niiden piti joutua käytäntöön. Ei hän, Ampru, hyväksynyt koko uutistalohommaa. Se kuului heille, oppimattomille, tämä metsässä möyriminen. Herra oli herra ja hänen piti hankkia herran paikka. Tiesi vaikka vielä ministeerinä pohottaisi Muurmannin Jonne. Sabinan täytyi väkistenkin hymyillä. Olihan hänkin joskus sellaista ajatellut, vaikka olikin sitten lyönyt sen mahdottomaksi. Mutta hiveli sentään hänen lapsenomaista sieluaan kuulla isän tuollaisia juttelevan.
Nyt otti setä Juhani sananvuoron. Hän oli kerran lukenut muutamasta työmiehestä, josta tuli ministeeri. Missä se nyt tapahtuikaan… siellä jossakin Eklannin maassa. Ja hän oli sentään tavallinen työmies. Oli kannellut jauhosäkkejä laivahaminassa selkä jauhossa. Mutta sitten kun pääsi kuninkaan lähimmäksi mieheksi, löi pitkän takin selkäänsä ja käyttäysi kuin herra. Koska raa'asta runtotyömiehestä saattoi tulla ministeeri, miksei sitten Jonnesta, jonka äitikin oli kuulemma ollut Ruijan hienointa aatelia — opsysmannin tytär Vesisaaresta.
Setä Juhani oli oikeassa. Peijakas — oli sitä tuota tiedon roskaa Lunnasjärvelläkin! Se jos olisi tuo Juhani saanut kouluja käydä, olisi se pappi taikka rohvessoori.
Juhani setä pyyhkäisi pitkää partaansa. Olihan sitä elämän varrella tullut opituksi yhtä ja toista. Harva se taisikin niin tarkkaan präntätyn käyttää kuin hän, joka luki yksin uistinpaketin kuoretkin. Kerrankin oli sattunut käteen eklanninkielinen lappu. Senkin hän oli lukenut, vaikkei ollutkaan ymmärtänyt muuta kuin »Lonton.» Se kuului olevan sen niminen kaupunki… jossakin siellä Tanskan takana.
Näin kuluivat talvi-illat takkavalkean ääressä. Sabinasta ja häntä odottavasta onnesta lähtivät puheet matkaan, kierrellen kaiken maailman meret ja maat ja päätyen aina lopuksi Sabinaan ja hänen onneensa. Se oli kuin maan pyörintää auringon ympäri. Niin — siitäkin oli keskusteltu muutamana iltana. Sitä pani Ampru ensin jyrkästi vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Muurmannin Jonne oli sen kerran Tunturimajalla juurta jaksaen selittänyt, niin täytyi Amprun uskoa. Hollannin juusto oli ollut maapallona ja kattolamppu aurinkona. Sen ympäri oli Jonne kuljettanut juustoa, näyttäen, mille puolen maapalloa päivä kulloinkin paistoi. Se oli ollut hyvin järkeen pystyvä asia.
Mutta — se rautatie jäi sittenkin tulematta ja se pakkasi hiukan harmittamaan. Isä Ampru innostui vanhaan unelmaansa. Olisi se nyt ollut mukavaa Lunnasjärveltäkin piipahtaa Sabinaa katsomaan.
— Ei kaikki hyvät yhellä kertaa, huomautti Karuliina.
Eipä ei… mutta olisi se nyt ollut tavattoman lystiä rautahevosella jyryyttää. Ei muuta kuin istua selkäkenossa ja antaa huhkia vain. Kyllä kruunun voima veti.
Näin he keskustelivat nuo erämaan hurskaat sielut ja aina palasi keskustelu Sabinaan ja hänen onneensa.
Oliko tullut kirjettä vieläkään?