Ei ollut tullut ja sehän juuri Sabinaa huolestutti. Liekö mennyt perille sekään ensimmäinen kirje?
Ojah, perille oli mennyt. Se kun vain Jonne ei muuten joutanut kirjoittamaan. Sillä oli lukuja paljon.
Mutta — tiesikö kukaan, minne ukko Muurmanni oli hävinnyt? Hänestä ei oltu kuultu pitkään aikaan. Oliko setä Juhani kuullut?
Olihan hän jotakin. Ristiaanissa kuului viime tietojen mukaan oleskelleen kuningasta puhuttelemassa. Aikoi perustaa oikean rautavalimon jonnekin Ruijan rantaan.
Siltä äijältä ne eivät neuvot loppuneet. Jos yhdessä maassa tie nousi pystyyn, niin aloitapas toisessa. Ja rahoja se aina sai. Liekö vielä Jonnen äidin perintöön koskenut.
Eihän äijällä ollut siihen oikeuttakaan. Siitähän kuului olevan oikein kirjakin. Ei ollut Jonne koskaan kertonut, kuinka suuri summa oli?
Ei ollut Sabinakaan kuullut; ei ollut tullut kysytyksi. Mutta kaipa sitä oli jonkin verran, koskapa Jonne oli kerran kertonut, että sillä oli turvattu tulevaisuus.
Tulevaisuus! Se sana soinnahti kauniilta lunnasjärveläisten korvissa.
Kaipa Sabina hiukan avustaisi heitäkin, kun kerran naimisiin joutuisi?
Sabina ei osannut siihen mitään sanoa. Ei hän ollut sitä ajatellut.
Tietysti hän avustaisi, jos kerran jotakin saisi.
— Saisi edes kerran oikeaa hapriikin lankaa, tuumaili äiti Karuliina. —
Se oli kuulemma niin liukasta kutoa.