Muurmannin Jonne naurahtaa omituisesti. Ei hän ollut aikonutkaan tulla. Hänellä oli tämänkaltaisia »tapauksia» useampiakin. Tätä tapausta hän vain oli erikoisesti pelännyt. Sabina omisti liian monta hänen kirjettään, joissa oli täysi nimi alla. Joutuisi maksamaan vielä lapsenruokkoa ja tiesi mitä… Mutta kohtalo oli pelastanut hänet pälkähästä toimittamalla Sabinan Katajan Matille. Kopsassa hän oli kuullut kaikki yksityiskohtia myöten… senkin, että Matti oli ristittänyt pojan omiin nimiinsä.
Hän oli käynyt Helsingissä isänsä kanssa uusia yhtiökumppaneita hakemassa. Mutta matka oli epäonnistunut. Suomalaiset rahamiehet olivat suhtautuneet kylmästi Malmi-Muurmannin hommiin. Eivät olleet enää auttaneet isän puheet. Hänen entinen vaikutusvaltansa oli mennyt. He olivat sopineet isän kanssa, että hän matkustaisi Lunnasjärven kautta. Olisi hyvä käydä katsastamassa Tunturimajaa ja pitämässä pieni inventeeraus. Hän oli ottanut kyytimiehet Siosjärveltä aikeissa sivuuttaa Lunnasjärven; hän oli peljännyt kohtausta Sabinan ja hänen omaistensa kanssa. Mutta — saatuaan Kopsassa kuulla asian oikean laidan hän oli päättänyt yöpyä Katajan Matin taloon. Olihan soma nähdä vanhaa heilaa… nyt kun ei ollut enää pelkoa siitä, että tämä vaatisi tilille. Se oikeus kuului nyt paremmin hänelle. — Muurmannin Jonne nautti tällaisista kohtauksista. Hänellä oli taipumusta romantiikkaan.
Kyytimiehet olivat jääneet Amprun taloon yöksi. Aamulla jatkettaisiin matkaa Tunturimajalle. Siellä viivyttäisiin yksi vuorokausi. Niin painettaisiin sitten Könkäälle ja sieltä uudella kyydillä pohjoisimmalle rautatie asemalle — ja niin kotiin Norjaan.
Oli siis hyvä, että tämä Sabinan juttu oli selvinnyt. Jäihän kuin kohtalon sallimasta jäljelle tällainen yökappale roihuavan takkavalkean ääressä, jolloin sopi muistella vanhoja asioita ja puhdistaa itsensä. Sabinan ei pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänen tarkoituksensa oli ollut hyljätä. Päinvastoin — hänen piti näytellä hyljätyn osaa. Se oli romanttista.
— Minulle tuli voittamattomia esthejä. Jou'uin sellaisheen tunturiseuthuun, jonne ei kulkenut postikhaan. Ei voinut kirjoittaa…
Jonne puhui Sabinan mielestä vilpittömästi. Sehän oli ihan luonnollista. Siellä oli Jonne rytkännyt tunturissa… muistellen häntä ja odotellen aikaa, jolloin pääsisi armastaan tapaamaan, solmiakseen lopullisen liiton. Ja sillä aikaa oli hän täällä mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, miehen, jota hän ei edes rakastanut, vaikka tämä olikin hyvä ja kunnon mies…
Kuka oli oikeastaan petturi? Hän, Lunnasjärven Sabina…
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän itkee, itkee katketakseen. Hänen onnensa oli nyt lopullisesti pirstaleina.
Muurmannin Jonne lohduttaa häntä. Hän siirtyy istumaan Sabinan viereen ja puhelee lempeästi:
— Älä sie itke, Sabina, minkäpä sille enää mahtaa. Se on myöhäistä nyt.