Sabina on tehnyt tulen takkaan. Se loimuaa iloisesti, valaisten tilavan pirtin vaatimattomine huonekaluineen.
Jonne on ripustanut peskinsä kuivamaan ja istuu nyt lieden ääressä käsiään lämmitellen.
Hänellä on tuo ylhäinen ryhti, jota Sabina ihailee.
Sabina puuhailee takan loukossa. Hän kaataa vettä kahvipannuun. Hän aikoo keittää kahvit.
Toki hän nyt Jonnelle kahvit keittäisi… tervetulijaiskahvit, kun tämä kerran oli tullut.
Hänen sydämensä lyö kiivaasti. Sattuikin hyvin, ettei Matti ollut kotosalla. Olisi ollut hiukan kiusallista vastakkaisessa tapauksessa. Nyt saisivat he rauhassa keskustella.
Sabina ripustaa kahvipannun keitinpuuhun ja samassa Jonne kääntyy hänen puoleensa. — Sie et oottanutkaan minua, Biina? Sabina on odottanut juuri tätä kysymystä. Hän on hengessään nähnyt Jonnen niin monta monituista kertaa istumassa noin… piippu suupielessä… ylhäisenä… hiukan luoksepääsemättömänä ja kysyvän juuri noin… tuolla äänenpainolla.
Hän tuntee tehneensä väärin, kovasti väärin. Muurmannin Jonnella oli oikeus puolellaan. Hänen sopi kysyä noin.
Hän vaikenee hetkiseksi. Polvet tuntuvat heikoilta. Hän lysähtää istumaan penkille takan kupeeseen. Häntä värisyttää. Tuntuu, kuin ei tulikaan lämmittäisi.
— Ootinhan mie… mutta sie et tullut…