Sabina ei vastaa mitään, vaan hiipii sijalleen.
* * * * *
Mutta muutamana yönä, pari viikkoa myöhemmin herää Sabina siihen, että joku ajaa pihaan. Hän nukkuu huonosti. Häntä peloittaa, sillä Matti on lähtenyt pykällykseen Korusnivan kaarteelle ja Sabina on aivan yksin pikku Jonnen kanssa. Hän on tullut niin kumman levottomaksi, että säpsähtää pienintäkin risahdusta.
Nyt ajoi joku pihaan, ihan varmaan. Sabina vetäisee hameen yllensä ja rientää ikkunaan. Pirtissä on kylmä. Tällaisilla pakkasilla ei pirttikään pysynyt lämminnä.
On loppukuun aika ja aamupuoli yöstä. Kuun sakara viipottaa Kiiluvaistunturin yläpuolella. Se luo vaisua valoa ympäristöön. Pihalla seisoo mies peski päällä… sitoo parast’aikaa poroaan kantoon kiinni.
Oliko se Matti? Miten hän nyt näin pian palaisi? Hänenhän piti tuoda raitoporot tullessaan; hän oli aikonut Siosjärvelle kuormain nountiin. Lunta oli niin ylettömästi, ettei hevosella päässyt mihinkään.
Tämä ei ole Matti. Tällä on vain yksi poro. Sitäpaitsi — hän on kookkaampi Mattia.
Sabinan sydämessä sykähtää omituisesti. Hän rientää avaamaan vieraalle, joka nyt nousee pirtin portaita ylös.
Eteinen tulvahtaa kuunvaloa täyteen. Sabinan edessä seisoo — Muurmannin
Jonne.