Hän menee ikkunaan. Kuu valaisee kirkkaasti pihaa. Sen säteet sattuvat kaivonkiulun pohjaan, joka on jäässä. Sabina ajattelee: »Matti on taas unohtanut kiulun kaivon kannelle.»
Piha on äänetön. Siellä ei liiku ketään. Vain Kiiluvaistunturin huippu sädehtii kirkkaana kuun valossa.
Musta varjo kiitää vainion poikki. Hukka!
Sabinaa värisyttää. Niitä oli taas tänä talvena paljon. Isältäkin olivat syöneet poron, kaataneet ihan navetan päähän… Matti on virittänyt rautoja, mutta vielä hän ei ole saanut yhtään. Hän on aikonut laittaa susiturkit itselleen ja Sabinalle.
Matti herää ja haparoi tyhjää paikkaa vieressään. Mihin Sabina oli hävinnyt?
Samassa hän huomaa valkoisen olennon ikkunan pielessä.
— Mitä sie kuljeskelet?
Ensi kerran särähtää hänen äänessään tyytymättömyys.
— Se kun vain… Minusta tuntui, kuin olisi joku ajanut pihaan…
— Höpsis! Kuka se nyt yösyännä ajaisi… Tai… jos on ajanutkin, on se ollut joku poromies, joka on oikaissut pihan läpi… järvelle vievälle tielle…