— Mitä sie valvot? kysyy Matti.
— En mithään… se kun vain ei uni ota tullakseen.
Sitä ei Matti ymmärrä. Uni ota tullakseen… Hänelle se tuli heti, kun hän heittäytyi pitkälleen. Mutta — häntä ei vaivannutkaan mikään. Sabinalla oli nähtävästi joku vaiva…
Ajatteliko hän Muurmannin poikaa? Nähtävästi ei, koskapa ei ollut hänestä enää pitkiin aikoihin puhunut.
Mutta häntä Sabina juuri ajatteli. Hän ei saa Jonnea mielestään päivällä eikä yöllä. Muurmannin Jonne kiusaa häntä alinomaa. Hän hakee malmia. Mutta… mistään hän ei löydä niin puhdasta kuin Lunnasjärvestä. »Täällä on paras malmi», puhelee hän Sabinan sängyn yli kumartuneena ja painaa kädellä hänen rintaansa.
Sabina herää. Siinä on käsi hänen rintansa päällä. Mutta — se ei ole
Jonnen; se on Matin, hänen miehensä…
Hänen miehensä —? Niin… olihan Katajan Matti hänen miehensä… Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalankiko —? Ei — siellä oli hänen miehensä Muurmannin Jonne…
Sabina valvoo ja kuuntelee. Välistä tuntuu siltä, kuin ajaisi joku porolla pihaan. Kuuluu aivan kuin porontiuvun helinä… Oliko se Jonne, joka oli saapunut häntä noutamaan?
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän on sidottu… toiseen mieheen sidottu.
Tuossa lepäsi käsi hänen rintansa päällä ja se käsi kuuluu Katajan
Matille, hänen miehellensä. Ja se käsi ei päästänyt häntä…
Sabina siirtää hiljaa Matin käden pois ja nousee vuoteesta. Hänen pitää katsoa, oliko pihalla ketään…