Sabinasta tuntui hyvälle, kun Matti toisinaan istui selkäkenossa seinään nojaten jalka heitettynä toisen polven päälle. Se muistutit Jonnea. Ainoastaan pään asento oli toinen; Jonne nojasi päätäänkin seinää vasten, jotenka se oli pystyssä. Piippu savusi suupielessä kuin omia aikojaan. Sitä hoidettiin aivan kuin toisaalta; Jonne ei siihen juuri vilkaissutkaan. Mutta Matti — hän istui leuka rintaa vasten painuneena… ja jos silmät katsoivatkin suoraan eteensä, savusi piippu ihan nenän alla kuin ärhennellen, että »katoppas, katoppas, palaako.» Ja luonnollisesti piti Matin ruveta tuijottamaan piipun koppaan ja painelemaan sitä peukalollaan. Tuo muuttui yks' kaks' päätehtäväksi, joten ylhäinen asento oli enää vain sivuasia. Piipun peukaloiminen astui etualalle. Lynkäpääasento olisi silloin ollut paljon luonnollisempi. Joka asiassa teki Sabina havaintoja ja vertailuja. Matti röyhteli syönnin päälle ja venytteli itseään. Sitä ei Jonne ollut koskaan tehnyt. Joka kohdassa hän oli etevämpi. Ainoastaan lusikan nuolemisessa olivat he lapsina olleet taitavampia kuin Jonne.

Sabinan ajatukset retkeilevät entisiä polkuja. Joka paikassa on Jonne mukana. Jonne hankoaa heiniä tallin parvelle ja hän ottaa vastaan. Jonne on niin reippaan näköinen seistessään heinähäkin päällä. Sabina sanoo: »Veä sie taikko ajoissa pois, ettet pistä minua.» Jonne hymyilee: »Ole sie vain rauhallinen.» Hän hankoaa hyvän hetken, kunnes taikko yhtäkkiä kolahtaa luukun pieltä vasten ja piikki katkeaa. Jonne sanoo: »Jukravita!»

Se on Jonnen kirous, mutta se ei tunnu kiroukselta. Hän sanoo sitä usein — isälleenkin toisinaan. Mutta silloin hän on jo aikamies. Malmi-Muurmanni haastelee syödessään Kaltiojängästä. Siellä pitäisi olla rautamalmia pohjalla. Muurmanni todistelee. Se on juuri sen ja sen laatuinen jänkä. Silloin laskee Jonne lusikan pöydän reunalle ja sanoo: »Jukravita! Siellä ei ole muuta kuin pohjaton syvhyys.»

Katajan Matti ei kiroa koskaan. Hän on rauhallinen ja hiljainen mies. Häntä ei mikään saa tasapainosta horjumaan. Tavallaan Sabina ihailee häntäkin. Hän ihailisi vielä enemmän, jos Matti vain hiukankin muistuttaisi Muurmannin Jonnea.

Sabina puuhailee hiljaisena toimissaan. Hän kulkee navetan ja pirtin väliä. Mutta joka kerta hän pysähtyy pihalle ja unohtuu hetkiseksi katselemaan Kaamaslakea. Se on nyt aivan valkoinen. Se sädehtii ja loistaa kirkkaana. On sen näköinen, kuin noustaisiin siltä taivaan ihanuuteen.

— Mitä sie kattelet? kysyy Matti, joka tulee tallista. Hän on hankkinut hevosenkin.

— Se kun vain… ilman aikojani… Sabina ei enää halua keskustella
Jonnesta.

Ensi alussa se oli tuntunut hauskalta, — varsinkin kun Matti ei koskaan osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Ei Matti nytkään osoittaisi. Mutta — Sabinasta tuntui hauskemmalta vaellella yksikseen. Hänestä tuntui, että Matti oli liikaa niillä retkillä.

Niin kuluu syys-talvi. Sydänkuukaudet ovat käsissä. Eletään joulukuussa. Aurinkoa ei ole enää näkynyt viikkokausiin. Vain puolenpäivän aikaan se värjää Kiiluvaistunturin harjan. Se on kuin tervehdys kaukaa… sieltä, missä Jonne vaeltelee…

Sabina on käynyt yhä hiljaisemmaksi. Matti on pannut sen merkille. Hän kärsii siitä jonkun verran, mutta hän ei voi vaimoansa auttaa. Kun se edes puhuisi. Yölläkin se valvoo ja heittelehti vuotellaan.