— Meiltä sie saat siemenet, et tarvitse Kopsasta hakea. Se verran myötäjäisiä mie aina tyttärelleni annan.
Ampru oli mielestään tehnyt suurenkin lahjoituksen. Jyviä oli vähän Lunnasjärvessä. Mutta olihan aina sen verran, että saattoi uuden talon apua antaa.
Karuliina oli ihaillut Jonnen kehtoa. Sehän oli oikea mestariteos. Niin oli jalaksetkin ruusattu kauniisti… ja vielä se oli Matti sen maalannutkin.
— Sattui löytymhään hiukan sinimaalia, niin pyyhkäisin, oli Matti tuuminut. Hän olisi mieluummin maalannut sen punaiseksi, mutta sitä väriä ei ollut sattunut olemaan.
Tyytyväisinä olivat Ampru ja Karuliina sanoneet hyvästit. Heidän mielestään ei Sabina olisi voinut parempaa miestä saada. Hulluja oli silloin oltu, kun oli sitä Muurmannin poikaa odotettu. Mikä se nyt oli saanutkin aikaihmisten päät pyörälle?
Ampru arveli, että paukkeesta se johtui… siitä, kun Malmi-Muurmanni jymisytti tuntureita. Se oli temmannut heidät, erämaan lapset, tutusta hiljaisuudesta, herättänyt kuin kontion pesästään. Ei muuta kuin parhaan lypsylehmän kimppuun, heh! Sepä tietty! — Niin hekin olivat haaveilleet rautatiestä ja Lunnasjärveen virtaavasta kullasta. Ja siinä rytäkässä oli Sapinastakin tehty ministeerin rouva. Heh!
Ampru oli ollut iloisella päällä ja haastellut niin, että vaarat olivat raikuneet. Eivät ne olleet heidän muotoisilleen rautatiet eivätkä isoiset naimiskaupat. Ne kuuluivat paremmille… niille, jotka niistä paremmin ymmärsivät. Mitäpä he…
Samaa mieltä oli oikeastaan Sabinakin, vaikkeivät hänen aatoksensa niin vallattomina hypelleetkään. Hän ajatteli tyynemmin. Hänkin huomasi toiveidensa mahdottomuuden. Mitäpä olisi Muurmannin Jonne hänen muotoisellaan tehnyt. Herroja ne herrat naivat, vaikka kulkivatkin pieksuissa ja jätkämiehen plyyseissä. Eihän hän olisi osannut suurissa kaupungeissa elää. Kopsakin jo tuntui levottomalta paikalta. Entä sitten kaupunki…
Jonne oli kertonut hänelle kaupungista ja se kuva, jonka Sabina siitä oli saanut, oli hirvittävä. Kuljettiin kujia pitkin, joita kutsuttiin kaduiksi. Niillä kuhisi ihmisiä mustanaan; Hänellä oli vieläkin tallessa muuan postikortti, jonka Jonne oli lähettänyt Kristiaaniasta. Sellaisia hienovyötäisiä naisia, että ihan surku tuli. Vaikea olisi hänen ollut sellaiseksi muodostua. Ja kengät! Korot niin korkeat, että kauhistutti. Niin kävelivät kuin puujaloilla. Ei Sabina olisi koskaan tottunut sellaiseen.
Toista, jos Jonne olisi asettunut asumaan Lunnasjärvelle. Silloin hän kyllä olisi osannut mukautua. Se Jonne oli pirttielämässäkin sellainen reipas ja ryhdikäs. Seisoi suorana kuin tukki, pää hiukan takakenossa Ei istunut koskaan lynkäpäisillään niinkuin tämänpuolen miehet eikä syljeskellyt lattialle. Sabinasta se oli alussa tuntunut hassulta, mutta vähitellen hän oli oppinut huomaamaan, että se juuri oli hienoa Siinä oli jotakin ylhäistä.