Hän saattoi toisinaan olla Matille oikein helläkin, — vaikka ei koskaan niin hellä kuin Muurmannin Jonnelle. Mutta Matti ei aluksi enempää kaivannutkaan. Hän rakasti niin suuresti Sabinaa. Isä Ampru ja äiti Karuliina tulivat heille kylään. Pidettiin oikein pienet juhlat. Sabina oli leiponut vehnäistäkin ja hymy huulilla tarjonnut kahvia vanhemmilleen. Oikein tarjottimella.
— Kyllähän sen näkee, että olisi tämä Sapina kelvannut rouvaksikin, oli Ampru toimennut kastaessaan vehnäistä kahviin. — Herraskonsteja sillä on ihan verissä.
Äiti Karuliina oli tyrkännyt Amprua kylkeen. Hänestä oli ollut varomatonta puhua tuolla tavoin. Matti saattaisi loukkaantua.
Mutta ei ollut Matti siitä loukkaantunut. Oli virkkanut vain rauhallisesti:
— Niin… kyllä olisi Sapina Murmannin pojallekin kelvannut. Mutta — minunpa onneni oli, ettei kelvannut.
Isä Ampru oli innostunut. Hän katseli asiaa siltä kannalta, kuin olisi myynyt Matille kantakirjalehmän tavallisesta maatiaisesta.
— Niinpä niin… kiitä onneasi, Matti. Nyt jos Muurmannin poika tulisi, tulisi liian myöhään.
Mutta sitä ei Amprun olisi pitänyt sanoa. Sabina oli kalvennut ja käynyt hiljaiseksi. Matti oli katsellut häntä vaieten. Ei osannut Ampru hänen taktiikkaansa. Liian tökerösti puhui. Sabinaa oli taitavasti kohdeltava, jotta hän pääsisi irti raskasmielisyydestään.
»Sapina on herkkä kuin haavanlehti», oli isoäiti kerran sanonut ja se oli totta.
Keskustelu oli suuntautunut muille aloille. Puhuttiin pelloista ja niitynraivauksesta. Matilla oli raiviota jo jonkun verran, mutta sitä piti isontaa, jos mieli ohraa saada riittävästi.