Mutta siitä huolimatta oli ollut peräti somaa keskustella Jonnesta.
Sydänalan oli vallannut sellainen herpaiseva tunne… sellainen
kummallinen ilon ja kaipuun sekainen, jota ei osannut selittää. Oliko
Matti koskaan kuullut, että sillä olisi ollut muita… sillä Muurmannin
Jonnella?
Sabinasta oli tuntunut vaikealta tämän kysymyksen esittäminen. Mutta Matti oli sellainen hiljainen olento, jolta kyllä saattoi kysellä. Tuntui — melkein samalta, kuin jos olisi kysynyt koivulta tahi lepältä… Hän vastaili tyynesti… hiljaisesti… niin että häntä kuunnellessa johtuikin mieleen lepän lehtien hiljainen havina.
Olihan Matti kyllä kuullut, vaikka ei ollut hennonut siitä puhua. Kukaties se olisi loukannut Sabinaa. Eikä hän, Matti, ollut tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa.
»Ne puhuivat siitä Jonnestakin niin paljon perättömiä…»
Niinhän se… Maailma oli kerta kaikkiaan sellainen… paha ja petollinen.
He olivat jatkaneet matkaansa. Sabinasta oli tuntunut siltä, kuin olisi tämä keskustelu vapauttanut Jonnen kaikesta edesvastuusta. Hän seisoi viattomana ja puhtaana Sabinan edessä ja hänen päänsä ympärillä leijui jonkunlainen marttyyrin sädekehä. Sen vaikutti rakkaus Jonneen.
Matti oli tuntenut aivan samaa, mutta se oli taas johtunut rakkaudesta
Sabinaan.
Niin he olivat astelleet äänettöminä salojen kätkössä olevaa kotiansa kohti. Iltapuolella päivää he olivat saapuneet perille. Matti oli ripustanut konttinsa pirtin naulaan, riisunut kengät kuivamaan ja lausunut: »Nyt olhaan sitten kotona.»
Sabina oli kaivanut pikku Jonnen komsiosta ja laittanut hänet kehtoon. Hänkin oli sanonut: »Niin… nyt olhaan sitten kotona…» Mutta hänen sanansa oli johtunut siitä hyvän mielen tunteesta, että täällä asui henkilö, jonka kanssa saattoi keskustella Jonnesta niinkuin vanhasta, rakkaasta, yhteisestä tuttavasta. Kotona, vanhempien luona sitä ei ollut saattanut viime aikoina tehdä.
Hän oli luullut Matille lupautuessaan joutuvansa saman painostavan tunteen valtaan, joka hänellä kerran oli ollut pikku tyttönä eksyessään. Hän oli peljännyt sitä. Se olisi ollut ikävää hänen itsensä… ja Matinkin vuoksi. Hän oli ollut varma, ettei Matti kykenisi häntä niiltä poluilta löytämään. Mutta — Matti oli taitavampi kun mitä hän oli luullutkaan. Hän opasti Sabinan heti alussa oikealle tolalle. Juttelu Jonnesta oli kuin Pohjantähti, joka osoitti heille tietä, niin etteivät he eksyneet. Sen aikaansai Matin suuri rakkaus ja Sabina oli siitä Matille kiitollinen.