Sitä sanoessaan oli Matti vahvasti punastunut, paljon enemmän kuin Siosjärven papin edessä. Hän ei tavallisesti valehdellut, mutta nyt oli täytynyt sekin synti tehdä.
Mitäpäs siitä, kun hän kerran Sabinaa rakasti. Rakkaushan peitti syntien paljouden… niin Sabinaan kuin häneenkin nähden.
Sabina ei ollut Kopsassa juuri monta sanaa sanonut. Olihan vain kiittänyt kahvista ja esittänyt: »Emmekhään jo lähe, Matti?»
Eikä Matilla ollut sitä vastaan ollut. Sopi lähteäkin. Hän oli sellainen peräänantavainen mies. Matkalla ei oltu monta sanaa puhuttu. Hirvijängän laidassa oli istahdettu levähtämään. Sabina oli syöttänyt lasta.
»Tähän saakka oli hyvin kuulunut Muurmannin herran ammutus.»
Sabina sen oli sanonut ja Mattikin oli innostunut. Oli se muutamilla ilmoilla kuulunut aina Kopsaan saakka. Hän oli kerran… sen pojan taakkoja kantaessaan Kopsan kievarin pihalla kuunnellut ja selvästi oli kuulunut. Mutta — silloin oli puhaltanutkin pohjoisesta.
Sabina oli luonut Mattiin kiitollisen katseen. Matin sydän oli lämmennyt. Olihan hauskaa, että edes joku asia kiinnitti Sabinan mieltä… vaikkapa Muurmannin poikakin. Mitäpä vaaraa tuosta koituisi, vaikkapa hänestä puheltiinkin… kaukanaolevasta ja takaisin tulemattomasta…
Ja Matti oli lämmennyt kertomaan Muurmannin pojasta. Ei se kantomiestä uuvuttanut. Niin kulki hitaasti ja haasteli koko matkan. Tavantakaa kehoitti pysähtymään ja levähtämään. Tälläkin välillä — vaikk'ei tämä ollut kuin rapea penikulma — oli kahdesti kahvisteltu. Antelias mies se oli… Maksoi kantopalkkaakin aina enemmän kuin muut…
Matti oli taas punastunut ja punastunut oli Sabinakin — vaikka eri syystä kuin Matti. Mutta — pääasiana pysyi, että Sabinalla oli mieluinen keskusteluaine. »Hyväsyämminenhän se Jonne oli…» Ka… mikäpä ettei… hyväsydäminen… kerrassaan hyväsydäminen ja rehti mies. Ja niin toverillinen. Eikä se ollut ylpeäkään niinkuin nämä Suomen herrat esimerkiksi. Ne eivät paljon kantomiestä puhutelleet… ähisivät ja noituivat vain sääskien vuoksi. Mutta — se Muurmannin poika sanoi sääskistäkin pitävänsä… sanoi, ettei Lappi olisi Lappi ollutkaan ilman niitä. Sanoi säälivänsä, kun niitä piti tappaa. Oli kerran kysynyt Matiltakin, eikö hänestäkin tuntunut pahalta sääsken tappo. Hän oli naurahtanut ja sanonut, että »ei.» Mutta Muurmannin poika oli väittänyt, että sääsken kannalta katsottuna oli kuolema yhtä kamala kuin ihmisenkin. Kipua se tunsi, muka, sääskikin, vaikka verenhimoisuutensa… kuulemma… houkuttelikin sen suoraan surman suuhun.
Sabinan sydän oli niin kummasti sytkähdellyt. Omituinen mies oli ollut… se Jonne. Sääli sääskiä, mutta ei säälinyt häntä eikä poikaansa…