Hänestä se on niin lohduttoman kaukana.
XIV.
Katajan Matin pirtissä puuhailee Lunnasjärven Sabina. Hän on nyt Matin vaimo.
Viikko sitten he olivat käyneet Siosjärvellä. Siosjärven rovasti on heidät vihkinyt ja samalla vahvistanut pikku Jonnen kasteen. Matin nimiin se oli ristitty; niin he olivat sopineet. Vanha rovasti oli lempeästi nuhdellut heitä; — ei pitäisi rikkoa Luojan järjestystä. Sabina oli kuunnellut vaieten punaiset läikät poskillaan. Matti oli lakkiaan pyöritellen vastaillut yksikantaan: »Niin … niinhän se…»
He olivat astuneet Kopsasta peräkanaa, Sabina edellä lasta komsiossa kantaen ja Matti perässä. Kopsan kievaritalossa oli tarjottu kahvit ja isäntä oli puhellut entiseen tapaansa: »No… mitenkä se nyt tämä kummilapsi jaksaa?» »Ja poikakin sillä jo on!» »No minkäs nimen pani Siosjärven pappi?»
Matti oli selittänyt, että Jonnehan oli… pojan ressun nimi..
»Vai Jonne.» »Korheien nimien perhään tet olette siellä
Lunnasjärvellä.» »Eikös se Muurmannin poikakin ollut Jonne?»
»Olihan se», oli Matti vastannut… »Jonnehan se oli se Muurmannin poikakin.» »Sille tuo lie kaimaksi ristitty… tämäkin Jonne…» »Se kun on sellainen… soma nimi…»
»Sie taiat omistellakin pojan ittellesti?» oli Kopsan isäntä veistellyt. »Eikös se Muurmannin poika olekhaan tämän Jonnen isä?»
Eikö mitä. Kyllä se oli hänen poikansa.