Muurmannin Jonnen päässä vilahtaa vaarallisia ajatuksia. Se on Malmi-Muurmannin poika, tyttösankari, joka nyt seisoo tuossa keskellä pirtin lattiaa. Mutta — Sabinan arka olemus on tiellä… se ei kehoita… se pikemmin kieltää.
— Olisihan meillä ollut soma yhessä elellä, mutta kun ei, niin ei.
Mitäpä siitä… Hyvä mies se kai on Mattikin…?
Kuinka Sabinaa piinaa tuollainen puhe. Hän ei tiedä, että tämä kuuluu Malmi-Muurmannin pojan romanttiikkaan. Ei ollut Jonne koskaan sellaisesta puhunut ja eipä olisi Sabina ymmärtänytkään.
Hän ymmärtää vain sen, että tuossa pirtin lattialla kävelee Muurmannin Jonne, joka vieläkin rakastaa häntä ja suree sitä, että hän, Sabina, on naimisissa toisen kanssa.
— Ethän ole vihainen, Jonne…? Malmi-Muurmannin poika naurahtaa.
Yksinkertainen erämaan tyttö! Kysyi, oliko hän vihainen.
Muutamissa paikoin olisi hän saanut asettua puolustusasentoon. Siellä olisi ollut toinen ääni kellossa. Alapään tyttö Könkäältä oli kirjoittanut: »Mie revin silmät päästäsi, kunhan sinut taphaan!» Siellä oli toisenlainen tyttö. Hyvä! Alapään tyttö ei saisi siihen tilaisuutta.
Toista oli näiden kilttien lammasten seura. Ne kysyivät: »Ethän ole vihainen, Jonne?»
Ei… ei hän ollut vihainen. Mitäpä tässä vihoitteleminen auttoi. Kohtalo oli johtanut asiat näin. Hän, Muurmannin Jonne, sai nyt olla yksin… loppuikänsä.
Kuinka se vihloikaan Sabinan sydäntä. Yksin —? Niin — yksin…! Jonne vaelteli yksin kaukana maailmalla. Ja se oli hänen, Sabinan, syy. Ei ollut ketään, joka olisi laittanut hänelle evästä laukkuun tai korjannut hänen vaatteitaan.
— Nytkin oli housunpolvi pahanlaisesti revennyt… — Annapas mie korjaan sinun housunpolvesi. Jonnea huvittaa Sabinan naivi pyyntö. Se lausuttiin niin luottavaisesti, niin lempeästi. Tällaista saattoi vain korvessa tavata. Siinä olikin Sabinan suurin viehätysvoima.