Hän nilistää housut jalastaan ja asettuu istumaan takan ääreen vaaleanpunaisissa nimettömissään. Sabina hakee paikkatilkun ja ryhtyy korjaamaan.
Matti oli äsken teettänyt uuden sarkapuvun. Könkään räätäli oli sen tehnyt ja lähettänyt setä Juhanin mukana paikkatilkutkin. Kangas oli melkein samanlaista kuin Jonnen housuissa… hiukan kirkkaampaa vain…
— Tämä on Matin pukukangasta, lausuu hän vaisusti hymyillen.
— Et sie taitaisi raskia sitä Mattiasi heittää, jos mie niinkuin pyytäisin.
Samassa Muurmannin Jonne säikähtää kysymystään. Sabina oli käynyt kalpeaksi kuin palttina ja neula oli pysähtynyt hänen kädessään. Hyvä Jumala! Hän oli ajatellut juuri samaa kysymystä. Mutta pikku Jonne oli tiellä. Mihinkä hän pojan panisi?
— En tieä, Jonne… lapsi… ajattelepas, Jonne, lapsi…
— Lapsi seuraa äitiään.
Ei Muurmannin Jonne totta tarkoita. Se kun hän vain haluaa leikkiä
Sabinan kanssa niinkuin, oli aina leikkinyt. Eh'kei sentään aina.
Olihan hän kerran rakastanut Sabinaa… ainakin pitänyt hänestä
tavallista enemmän. Mutta — siitä tuntui nyt kuluneen pitkä aika.
Sabina pudistaa päätään. Hän on papin edessä vannonut uskollisuutta Katajan Matille. Tämä oli korjannut hänet epätoivoisena hetkenä ja ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Kuinka hän Matin saattaisi pettää?
— Niin… parasta on pysyä lupaukselheen uskollisena.