Oliko se Muurmannin Jonne, joka tuossa istui alushoususillaan ja sellaista puheli? Olipa vain… ja hänellä oli oikeus puhua juuri noin, sillä hän oli pysynyt uskollisena. Mutta — olisihan hän nyt sentään saattanut hiukan sääliä Sabinaa…
Neula vapisee Sabinan kädessä. Mitäpä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Hänhän se petturi oli…
Hän tahtoi vain korvata Jonnelle tekemänsä vääryyden… korvata vaikkapa hituisenkin vain … ommella… vaikkapa vain tämän paikan… Jonnen piti nähdä, millä mielellä hän sen teki. Rakkaudesta… palavasta rakkaudesta… Eikö Jonne tyytynet siihen, että hän rakasti?
— Mikäpä auttaa… täytyy tyytyä.
Tuska helpottaa hiukan. Sabina oli ollut sanomaisillaan: »Mie otan lapsen ja lähen kanssasti.» Mutta samassa hän oli muistanut Mattia ja Siosjärven rovastia. »Älkää koskaan unhoittako, että avioliittonne on eroittamaton ja ottakaa kiitollisuudella kaikki vastaan, mitä teille tässä pyhässä säädyssä Jumalan sallimuksesta tapahtuneekin…» Niin oli Siosjärven vanha, valkotukkainen rovasti puhunut. Hän oli ollut menossa synnin tielle jo toisen kerran. Hyvä Jumala! Olipa sentään onni, että hän sai Jonnen taipumaan…
Sabina sai työnsä valmiiksi ja ojensi housut Jonnelle.
— Kun sie siihen paikhaan kattot, niin muistat minua.
— Kyllä mie muistan.
Ei Sabina sitä epäillytkään. Se kun hän vain muuten sanoi niin. Tuntui niin somalta sanoa noin rakastetullensa… toivottomuuden takaakin. Se ikäänkuin helpotti.
Sabina laittoi Jonnelle ruokaa ja Jonne söi. Sabina seurasi häntä takan luota. Hyvä Jumala! Noin oli Jonne istunut Lunnasjärven pirtissäkin monet monituiset kerrat ja syönyt äiti Karuliinan tarjoamaa viiliä. Käsivarren koukistuskin oli ihan sama kuin ennen.