* * * * *
Herra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli edessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut lyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman toisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään. Kun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön kota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri mutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän päätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen yli.
Ilma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo pari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön välkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli kuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat kaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta tummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä Kaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä kultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi kauas ympäristöönsä.
Herra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan eilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli lujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni oli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja kaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja lisäämään papin mainetta.
Tällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa tasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs herra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin juurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.
Herra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen auringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien syvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.
Hän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena kohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi mielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään pilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet sakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin selkä niiden kätköön.
Nyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen eläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt ajaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen. Tunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin harvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.
Pian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella kasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta alas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli vuoman, peittäen näköalan täydellisesti.
Lisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin olisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä syöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin tarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin likeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron ympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.