— Kaarina! kuiskaa herra Olaus ja havahtuu. Hän oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen ja heräsi nyt yhtäkkiä. Hän katsoo viereensä. Eihän siinä olekaan Kaarinaa, eikähän hän olekaan ajamassa kotiaan…
Mikä tuo oli?
Hän työnsi kumoon ahkion, joka kaatuessaan heitti lunta hänen kasvoilleen. Silloin hän havahtuu täyteen todellisuuteen ja muistaa yhtäkkiä, missä hän on: Eksynyt, eksynyt! Kaukana oudolla vuomalla… kaukana kotoa ja Kaarinasta!
— Kaarina! vaikeroi hän ja nousee vaivoin ylös. Kylmä puistattaa hänen ruumistaan, niin että hampaat kalisevat. Hän koettaa liikkua vahvassa lumessa, saadakseen takaisin menetetyn ruumiinlämmön. Yht'äkkiä hän kompastuu johonkin. Mikä se oli? Poro hypähtää seisoalleen hänen edessään ja puistaa lunta päältään. "Eläinparka!" ajattelee herra Olaus. "Nyt me kuolemme tänne!" Ja samassa hän lankeaa polvilleen kinokseen ja rukoilee epätoivoisen sydämensä syvyydestä:
— Herra, pelasta minut ja saata vielä kotiin! Älä anna minun, syntisen, kuolla tänne erämaahan! Herra Jumala, pelasta minut!
Hän nousee. Sydämen tuskakin helpoittaa samassa, kun hän tuntee veren taas lämpimänä kiertävän. Toivo syttyy mieleen: Jumala, suuri ja väkevä voi hänet pelastaa ja auttaa vielä kotiin…
Pimeys oli synkkä, mutta herra Olauksesta tuntui, ettei myrsky enää riehunut niin rajusti kuin äsken. Hän tarkasti taivasta ja huomasi suureksi ilokseen tähden tuikkivan. Siellä oli taivas selvä! Lumimyrsky voi pian mennä ohitse.
Hän rupesi suuremmalla ripeydellä liikkumaan. Tuikkiva tähti valoi lohtua ja toivoa hänen nääntyvään sydämeensä. Pelastus oli vielä mahdollinen, Jumalan kiitos!
Mitä tuo oli? Herra Olaus katsoo ja ihmettelee. Tähden alapuolella rupesi taivas punoittamaan verenkarvaiselta. Punerrus vaaleni, muuttui keltaiseksi, ja jostakin alhaalta kohosi verkkaan kuun suunnattoman suuri laita, ja herra Olaus huomasi, että siellä oli metsä. Kuu nousi metsänreunan yläpuolelle ja loisti lempeästi kuin Isän Jumalan kasvot, ja sen tieltä pakenivat pimeyden riehuvat henget hulmuten tiehensä.
Kuu nousee korkeammalle ja sen valossa huomaa herra Olaus Rostotunturin makaavan tummana edessään. Hän ei siis ollut joutunutkaan kovin etäälle tunturista, vaikka ylimenopaikka olikin jäänyt kauas vasemmalle. Sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kulkea suoraan tunturia kohti, oli hänen suuntansa lumimyrskyssä muuttunut, ja hän oli kulkenut melkein tunturin suuntaan enemmän kuitenkin taakse- kuin eteenpäin.