Kuin jäähyväisiksi hurisi tuulenpuuska vielä Roston selkää pitkin, ja tunturi huokasi raskaasti kuin vaivasta vapautunut ihminen. Tuokion kuluttua oli myrsky mennyt ja tunturi lepäsi tyynenä Sirman edessä. Mutta lumimyrsky oli pidellyt sitä pahoin. Kuun heikossa valossa herra Olaus saattoi nähdä, että sen rinteiltä oli puita kaatunut ja terävät kallionlohkareet olivat nostattaneet valtavia kinoksia sen kupeille. Se oli kuin vanhentunut.
Herra Olaus tunsi voimakkaan ilon hyökkäävän sydämeensä. Jumala oli ihmeellisesti pelastanut hänet autiolle vuomalle kuolemasta.
Hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen lumeen ja vuodatti sydämessään tulvivan ilon palavaan kiitokseen.
Kuu nousi yhä korkeammalle ja loi kalpean valonsa Roston lumipeitteiselle selälle. Nyt saattoi yrittää ylimenoa, kun taivas itse osoitti tietä.
Herra Olaus valjasti poronsa ja lähti kahlaamaan tunturia kohti. Jonkin matkaa tarvottuaan hän istui ahkioon ja suisti poron suoraan vuoman poikki.
Mutta eläin oli kokonaan väsynyt. Se kiskoi muutaman syllän raskasta ahkiota, mutta pysähtyi sitten ja jäi läähättäen seisomaan, katsellen raukein silmin sivuilleen. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja yrittää kahlaamista.
Herra Olaus riisui peskin päältään, sitoi sen ahkion keulaan ja lähti paarustamaan tunturia kohti, kiskoen poroa perässään. Uupunut eläin kulki veltoin, horjuvin askelin. Lunta oli paikotellen reiteen saakka, ja vähän väliä piti pysähtyä huokaisemaan. Metsänreuna ei näyttänyt olevan kuin korkeintaan parin virstan päässä, mutta pääsy sinne tuntui kovin vaikealta.
Hän lähti tarpomaan edelleen. Metsään piti päästä, maksoi mitä maksoi. Siellä oli ainakin suojaisempi kuin autiolla vuomalla. Herra Olaus ponnisti voimansa takaa, ja tunnin raskaan ponnistuksen jälkeen hän viimein saavutti metsänreunan.
Hän oli aivan uupunut ja huomasi mahdottomaksi päästä tunturin yli. Ei mitenkään hän jaksaisi kiivetä sen laelle. Se kysyi suurempia ponnistuksia kuin mihin hän tunsi pystyvänsä.
Hän silmäsi taaksensa. Siellä lepäsi eloton vuoma kinospäihin peittyneenä. Äskeinen myrskyn karkelopaikka oli nyt tyyni ja hiljainen kuin taistelukenttä taistelun jälkeen. Harjanteiksi kohonneet nietokset olivat kuin kaatuneiden hautoja. Niissä lepäsivät kuolleina myrskyn henget, jotka äsken olivat niin vimmatusti riehuneet yksinäisen matkamiehen ympärillä.